Uusi Itla – lapsikentän luotettava ja tarkkanäköinen palvelija?

Uusi Itla – lapsikentän luotettava ja tarkkanäköinen palvelija?

 

”The temptation to form premature theories upon insufficient data is the bane of our profession”

(Sherlock Holmes kirjassa The Tragedy of Birlstone)

Yllä olevalla sitaatilla Itsenäisyyden juhlavuoden lastensäätiön (Itla) hallituksen varajäsen, Suomalaisen Lääkäriseura Duodecim ry:n Käypä hoito -päätoimittaja, dosentti Jorma Komulainen päätti esityksensä Itlan kokouksessa 22.5.2014. Tuossa kokouksessa vedettiin suuntaviivat lasten ja perheiden psykososiaalisen tuen Kasvun tuki -toimituksen (kasvuntuki.fi) työlle. Paikalle oli Duodecimin lisäksi alan muita keskeisiä toimijoita Suomesta sekä vastaavan toimituksen kansainvälinen edustus Hollannista ja Norjasta. Tänään, runsaat neljä vuotta strategian linjaamisen ja vuosi eduskunnan juhlapäätöksen jälkeen Sherlock Holmesin sitaatti ja sen merkitys kaikuu ajankohtaisempana kuin koskaan.

Toiminnan vahvan tiedollisen pohjan lisäksi tarvitaan pitkäjänteisyyttä, koska tulosten näkyviksi tekeminen saattaa vaatia vuosien tutkimusta ja tiedon toimintaan siirtäminen vielä vuosien seurantaa. Jälkimmäinen korostuu, kun kyseessä on yhteiskunnallinen interventio, kuten lapsen sijoittaminen, vanhemmuuden tuki tai masennuksen ennaltaehkäisyyn tarkoitettu interventio oppilashuollossa. Tiedon vaikuttavuuden osoittaminen, vaikuttavuustiedon levittäminen ja vaikuttavien työtapojen juurruttaminen on kaiken kaikkiaan usein hitaasti palkitsevaa työtä, kuten Sherlock Holmesin sitaattikin antaa ymmärtää. Oikoteitä kestävälle toiminnalle harvemmin on. Ja onhan asia moraalisestikin niin, että yhteiskunnan varoja ei tulisi käyttää, jos toiminnalta puuttuu tiedollinen pohja. Itlan työn vahva sitoutuminen tiedolliseen pohjaan oli myös eduskunnan Itlalle myöntämän lahjoituksen perusteena.

 

Tavoitteena parhaaseen olemassa olevaan tietoon nojaava tuki

Keskeinen lähtökohta toiminnassa on tähän saakka ollut strateginen valinta siitä, mihin toiminnassa keskitytään ja mikä rajataan pois. Itla on vuodesta 2013 osana Lapset, nuoret ja perheet satavuotiaassa Suomessa -ohjelmaa pyrkinyt vastaamaan tietopohjaan perustuen aikamme suurimpaan haasteeseen lasten ja perheiden elämässä Suomessa. Viesti on ollut selvä. Suomalaisten lasten voidessa fyysisesti yhä paremmin, mielenterveyden saralla samaa positiivista kehitystä ei ole ollut nähtävissä. Työ kentällä on laadultaan vaihtelevaa ja tiedollinen koordinaatio eri toimijoiden sekä päätöksenteon, johdon ja toiminnan välillä ontuu. Tämä näkyy esimerkiksi siten, että samaan neulansilmään tuotetaan valtakunnallisesti runsaasti eri toimintaa, joka ei juurru, sen sijaan että arviointi- ja seurantatieto johdattelisivat valintoja. Siksi tarvitsemme parhaaseen olemassa olevaan tietoon nojaava tukea ja tuen jalkauttamista tasavertaisesti kaikille Suomessa asuville lapsiperheille.

 

Alku laajempaan muutostyöhön lähti menetelmäarvioinnista

Itlan Kasvun tuki -työssä on rakennettu kriteeristö, jonka avulla tieteellinen neuvosto arvioi menetelmien luotettavuutta ja jonka antaman tiedon perusteella valikoituu menetelmiä valtakunnallisesti levitettäviksi.  Itlan tiedollinen seulonta, karsiminen ja kartoittaminen ei kuitenkaan ole pelkkää menetelmien arviointia ja levittämistä. Kyseessä on pikemmin osa laajempaa muutostyötä, jota esimerkiksi Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelma (LAPE) on myös pyrkinyt edistämään. Pitkällä tähtäimellä kohderyhmänä voivat ammattilaisten lisäksi olla myös väestö sekä päättäjät, joille tuotetaan tutkittuun tietoon pohjaavia eväitä siitä, miten vahvistaa suojaavia tekijöitä lasten kasvussa ja miten vastaavasti voidaan vähentää lasten mieltä haittaavia toimintatapoja.

Itlan paikan tarkentuminen tiedollisella kentällä voi vaatia rajaamista myös muihin tiedontuottajiin nähden. Itla ei voi olla esimerkiksi rahareikien paikkaaja. Tehtävää pitää myös rajata suhteessa tiedon luonteeseen. Esimerkiksi epidemiologisen tiedon tai rekisteritiedon käsittely ei välttämättä kuuluu Itlan oman tehtävän piiriin. Itlan tulee tietysti hakea toimintansa painotukset näistä tietovarannoista, joilla kuitenkin on omat erityiset osaamiskeskittymänsä suomalaisessa tiedontuottajakentässä. Parhaimmillaan Itla voi toimia kuin hyvä palvelija, joka ei aina prosessin aikana pidä itsestään ääntä, mutta toimii taustalla toimintaa ohjaillen ja osaa aiheen niin vaatiessa astua esiin ja tuoda luotettavan lausunnon etsivälle, joka pyrkii ratkaisemaan monimutkaisen mysteerin.

 

Petra Kouvonen

Itlan asiamies, kehitysjohtaja

5.12.2018

 

Vierasblogi: Mihin tarvitaan kansallinen ensitieto-suositus?

Ensitietoa tarvitaan, kun perheenjäsenet kohtaavat lapsen tai sikiön sairauden tai vammaisuuden. Ensitiedolla on merkitystä perheen koko loppuelämälle ja sille miten perhe pärjää sairauden kanssa. Oikeanlaisen ensitiedon antaminen voitaisiin varmistaa kansallisella suosituksella. Nykyisen Käypä hoito -suositusten mallin puitteissa tätä ei voi tehdä, koska ensitieto ei sovellu arvioitavaksi sen kriteereillä. Tarvitaankin välineitä antaa suosituksia myös sellaisista terveydenhuoltoon liittyvistä tärkeistä aiheista, joita ei ole mielekästä lähestyä nykyisessä järjestelmässä.

 

Sote tulee! Tai sitten ei. Kummassakin tilanteessa ihmiset sairastavat, tarvitsevat hoitoa ja kohtaavat tilanteita, joissa tarvitsevat sosiaalipalveluja. Kummassakin tilanteessa sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset tekevät työtään ja johtajat ja päättäjät vaikuttavat heidän työoloihinsa.

 

Kummassakin tilanteessa soten päämäärä ja tavoitteet ovat niin hyvät, että niiden saavuttamiseksi pitää toimia. Päämääränähän on, että ”kaikki Suomen asukkaat saavat sosiaali- ja terveyspalveluja laadukkaasti ja yhdenvertaisesti.” Tavoitteena on, että ”ihmisten hyvinvointi- ja terveyserot vähenevät. Sosiaali- ja terveyspalveluissa otetaan käyttöön parhaat ja tehokkaimmat toimintatavat.” (Lähde Valtioneuvoston verkkosivu alueuudistus.fi/mika-on-sote-uudistus)

 

Mitä voimme tehdä sosiaali- ja terveyspalvelujen laadukkuuden ja yhdenvertaisuuden eteen? Parhaiden ja tehokkaimpien toimintatapojen käyttöön ottamiseksi?

 

Voimme huolehtia siitä, että sosiaali- ja terveydenhuollon käytännön työn tueksi laaditaan huolellisia, näyttöön perustuvia suosituksia. Suosituksia, jotka tukevat ammattihenkilöitä käytännön työssä ja edistävät niin sosiaali- kuin terveyspalvelujen laatua. Suosituksia, jotka samalla tukevat ja edistävät perheiden ja lasten hyvinvointia.

 

Lääketieteellisten hoitopäätösten tueksi on olemassa suosituskäytäntö. Suomalainen Lääkäriseura Duodecim laatii lääkäreiden, hammaslääkäreiden, terveydenhuollon ammattihenkilöstön ja kansalaisten hoitopäätösten pohjaksi Käypä hoito -suosituksia. Käypä hoito -suositukset ovat riippumattomia, tutkimusnäyttöön perustuvia kansallisia hoitosuosituksia. Niissä käsitellään tärkeitä suomalaisten terveyteen ja sairauksien hoitoon ja ehkäisyyn liittyviä kysymyksiä. Käypä hoito -suositusten avulla voidaan parantaa hoidon laatua ja vähentää hoitokäytäntöjen vaihtelua.

 

Käypä hoito -suositusten malli ei kuitenkaan kata kaikkia tärkeitä hoitoon liittyviä aiheita. Ensitieto on yksi tällainen tärkeä aihe, joka taipuu huonosti Käypä hoito -suosituksen perinteisiin raameihin ja josta tarvittaisiin Hyvä käytäntö -suositus. Ensitieto on perheille annettavaa tietoa, silloin kun lapsella tai sikiöllä todetaan vamma tai sairaus.

 

Ensitiedon laatu vaikuttaa koko perheen loppuelämään. Jos ensitieto on vaillinaista, hämmentävää tai vääränsävyistä, perhe jää epätietoisuuden ja näköalattomuuden tilaan. Tapahtunutta vahinkoa voi olla vaikea korjata myöhemmin. Ensitiedon antaminen on hyvin haasteellinen tehtävä, ja sitä pidetäänkin terveydenhuollossa yhtenä vaikeimmista tehtävistä. Ammattilaisia ei saa jättää yksin ja ilman tukea ensitiedon antamisen kanssa. Yliopisto- ja keskussairaaloille v. 2013 tehdyn kyselyn mukaan lääkärit ja hoitohenkilökunta toivovatkin tukea ensitiedon antamiseen ja koulutusta perheiden kohtaamiseen. YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen 6 artikla velvoittaa sopimusvaltioita takaamaan lapselle henkiinjäämisen ja kehittymisen edellytykset mahdollisimman täysimääräisesti. Yleissopimuksen 24 artikla korostaa vanhemmille annettavan tiedon ja tuen merkitystä lapsen terveysoikeuden toteutumiselle.

 

Ensitiedon antamiseen perheille tarvitaan koko maan kattava yhtenäinen malli, jotta perheet voivat yhdenvertaisesti saada apua ja tukea odottamattomassa ja haastavassa elämäntilanteessaan. Esimerkiksi Irlannissa on saatu hyviä kokemuksia valtakunnallisesta, näyttöön perustuvasta suosituksesta ensitiedon antamiseen. Suositus Informing Families of their child´s disability ‐ National Best Practice Guidelines on laadittu laajan tutkimustyön pohjalta ja se on saanut virallisen valtakunnallisen aseman Irlannissa vuonna 2012. Sekä vanhemmat että terveydenhuollon ammattilaiset ovat olleet yksimielisiä siitä, että malli ja siihen perustuva koulutus ovat tuoneet kaivatun työvälineen ensitiedon antamiseen ja että niiden käyttöön ottaminen on parantanut ensitiedon laatua. Suositus on käytössä kaikissa sairaaloissa, joissa hoidetaan lapsia. Lisäksi suosituksen tueksi ylläpidetään laajaa verkkosivua. Sivulta löytyy tietoa sekä vanhemmille että ammattilaisille. Ensitiedon antamisen käytäntöjä Suomessa edistävä ensitietoverkosto suomensi irlantilaisen suosituksen vuonna 2014. Se on saanut hyvää palautetta niin vanhemmilta kuin terveydenhoitoalan ammattilaisilta.

 

Lähtökohtana terveyspalveluissa on lapsen etu, jo heti varhaisesta alusta alkaen. Kun lapsen ja perheiden palvelut koordinoidaan ja integroidaan alusta lähtien lasta ja perhettä aidosti hyödyttäväksi kokonaisuudeksi, on mahdollista vahvistaa lasten ja perheiden omia voimavaroja, elämänhallintaa ja osallisuuden ja kohdatuksi tulemisen kokemuksia. Lapsen hyvinvoinnin, kuntoutumisen ja oppimisen perusta on perheiden ja ammattilaisten välisessä yhteistyössä. Kansallinen ensitietosuositus tarjoaisi perustaa ja työkalun moniammatilliselle ja monialaiselle yhteistyölle.

 

Irlantilaiset ovat onnistuneet luomaan toimivan ”Hyvä käytäntö -suosituksen” ensitiedon antamisesta. Sen täytyy olla mahdollista myös Suomessa.

 

Kirjoittajat:

Miina Weckroth
Hankepäällikkö, LT. Minua kuullaan -hanke, Vammaisperheyhdistys Jaatinen ry
miina.weckroth@jaatinen.info

Elina Vienonen
Vapaaehtoistoiminnan päällikkö, Autismi- ja Aspergerliitto ry
elina.vienonen@autismiliitto.fi

Kirsi Pollari
Erityisasiantuntija, OTM, TtM, YTM. Lastensuojelun Keskusliitto
kirsi.pollari@lskl.fi

Lisätietoa:

Irlantilainen ensitiedon suositus; Informing Families of Their Child’s Disability – National Best Practice Guidelines: www.informingfamilies.ie

Irlantilaisen suosituksen suomennos: jaatinen.info/ensitieto

Suomen Ensitietoverkosto: tietoajatukea.jaatiswiki.wikispaces.net/Ensitieto 

 

 

 

Vierasblogi: Varhaiskasvatusta vai esiopetusta – minkä ikäisenä?

Varhaiskasvatusta vai esiopetusta – minkä ikäisenä?

Uudistukset lapsen näkökulmasta: Lyheneekö lapsuus?

 

Lea Pulkkinen

Psykologian professori emerita, Jyväskylän yliopisto

Perustuu esitelmään varhaiskasvatuksesta vastaavien ja tutkijoiden maakunnallisessa työkokouksessa Keski-Suomen sosiaalialan osaamiskeskuksessa (KOSKE), Jyväskylässä 3.5.2018

 

Opettajien ammattijärjestö (OAJ) perusteli äskettäin tekemää ehdotustaan esikoulun aloittamisesta jo viisivuotiaana sekä lapsen ominaisuuksilla, oppii nopeasti tietoa, että esikoulun vaikutuksilla perhetaustan vaikutusten vähenemiseen. Molemmat perustelut ontuvat ja kätkevät taakseen talouspoliittisia intressejä. Tarkastelen niitä seuraavassa.

1. Kehityksen kiirehtiminen

 

Kasvatusfilosofiset näkemykset eivät nykyisin ohjaa kasvatuksen ja koulutuksen järjestämistä. Luotettavilta näyttäviä perusteluita esitetään talouspoliittiselta perustalta; esim. Karila (2016) tuo esiin, miten Maailmanpankki, OECD, EU ja eri maiden hallitukset ovat nostaneet varhaiskasvatuksen kehittämisen työlistoilleen. Väite, että viisivuotias oppii nopeasti tietoa sisältää oletuksen, että lapsen kasvattamista yhteiskunnan tuottavaksi kansalaiseksi voidaan tehostaa aloittamalla opetus nykyistä aikaisemmin.

 

Auktoriteetiksi on nostettu Nobel-palkinnon saanut taloustieteilijä James Heckman. Eräänlaisena iskulauseena tai mantrana toistetaan, että suurin hyöty saadaan investoimalla niin varhain kuin mahdollista lapsiin. Tätä käytetään perusteluna sille, että investoinnit tehdään kodin ulkopuoliseen hoitoon. Mantrasta puuttuu sen loppuosa, jonka Heckman (2011) mainitsee: suurin hyöty lapsiin investoinnista saadaan investoimalla niin varhain kuin mahdollista lapsiin, jotka elävät hyvin heikoissa oloissa (disadvantaged conditions), joissa on köyhyyttä, vanhempien päihderiippuvuutta ja mielenterveysongelmia. Tutkimus, johon hän viittaa, on tehty Amerikassa 1960-luvulla 64:llä köyhyydessä eläneellä mustaihoisella lapsella, joille tarjottiin ylimääräistä varhaiskasvatusta. Vuosia myöhemmin todettiin, että he ansaitsivat enemmän rahaa ja heillä oli pienempi riski joutua vankilaan kuin niillä, jotka eivät osallistuneet tutkimukseen. Toinen samantapainen tutkimus toteutettiin 1970-luvulla. Ensimmäinen toi 7-10 prosentin vuosituoton ja toinen 13 prosentin vuosituoton.  Pysyvien tulosten saamista ei ole toistettu keskiluokkaisissa oloissa, joissa vanhempien koulutustaso on korkeampi.

 

Suomessa koulunaloitusikä on 7-vuotiaana, mitä tuore aivotutkimuskin pitää hyvänä, koska yli 20-vuotiaaksi asti kehittyvissä aivoissa tapahtuu 6-7-vuotiaana muutoksia, jotka tekevät kognitiivisten taitojen oppimisen nopeasti mahdolliseksi. Lapset ovat meillä menneet innokkaina kouluun samaan aikaan, jolloin esimerkiksi Englannissa lapset ovat olleet jo stressaantuneita monta vuotta kestäneestä, liian varhain aloitetusta opetuksesta ja suoritusten testaamisesta. Opetus voidaan aloittaa varhain ja käyttää siihen aikaa, mutta tuo aika voi olla pois jostakin lapsen iän kannalta tärkeämmästä asiasta, kuten omaehtoisesta oppimisesta luovan toiminnan lähtökohtana.

 

Lapsen kehityksen kannalta on huomattavaa, että lapsi ei luontaiseen asioiden omaksumiseen tarvitse esiopetusta (Jantunen & Pulkkinen, 2018). Viisivuotias on kehityksessään vaiheessa, jossa hän omaksuu uusia asioita leikin ja jäljittelyn kautta. Hän ottaa rooleja, toimii niiden pohjalta, ja hän oppii omaehtoisesti, itsestään käsin. Tämä vaihe on erityisesti oma-aloitteisuuden herkkyyskautta. Tällöin aloitteellisuus kehittyy tai jää kehittymättä.

 

Vapaa leikki on parasta aloitteellisuuden kasvualustaa. Siinä lapsen omat ideat pääsevät toteutumaan ilman ulkopuolista ohjailua. Lapsi tarvitsee vapautta toteuttaa omia sisäisiä ideoitaan ja oppia niistä. Aikuisten tehtävä on luoda otolliset puitteet leikille, havainnoida leikkiä ja huolehtia, että lapsi saa keskittyä leikkiinsä turvallisessa ympäristössä.

 

Pienten lasten tiedollinen opetus syö voimia, joita tarvittaisiin vielä vuorovaikutuksellisen ja tunne-elämään liittyvän perustan rakentumiseen. Eväitä tähän saadaan leikistä, saduista, käden taidoista, musiikista ja muista taiteellisen ilmaisun muodoista ja arjen ja juhlan luonnollisesta vuorottelusta. Myöhemmän vaiheen opiskelu nojaa juuri tälle varhaisen kasvatuksen sosio-emotionaaliselle kehitykselle.

 

Heckmaniin viitattaessa vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että hän on viime vuosina puhunut voimakkaasti ei-kognitiivisten (pehmeiden) taitojen, kuten itsesäätelyn merkityksestä (esim. video, https://heckmanequation.org/resource/the-hard-facts-behind-soft-skills/). Hän on korostanut, että sosiaalisten ja emotionaalisten taitojen varhainen kehittyminen on kriittistä aikuisen luovan elämän kannalta – vastoin väitettä, että kognitiiviset taidot ovat tärkeimpiä. Johtamani pitkittäistutkimus (Pulkkinen, 2017) vahvistaa tätä käsitystä osoittaessaan, että lapsuusiässä perustansa saavalla itsesäätelyllä on erittäin laaja-alainen ja aikuisikään kestävä merkitys elämälle.

 

Sosiaalisten taitojen kehitystä voidaan varhaiskasvatuksessa tukea, mutta sosioemotionaalisen kehityksen perusta on pysyvissä kiintymyssuhteissa ja varhaisessa tunteiden ja käyttäytymisen säätelyn kehittymisessä sekä vähäisessä stressissä. Lapsi voi stressaantua vanhempien välisistä ristiriidoista ja muista kuormittavista kokemuksista (Lindblom, 2017). Investointi vanhempien kasvatusedellytyksiin ulkoisesti, esim. työaikojen järjestelyllä lapsen päivän tasapainottamiseksi, ja tiedollisesti lapsen itsesäätelyn kehittymisen tukemiseksi olisi tehokasta investointia ei-kognitiivisten taitojen kehitykselle. Itsesäätelyn heikkouksien paikkaaminen kodin ulkopuolella on vaativaa.

 

Kognitiivisen kehityksen kiirehtimiseen on globaaleja paineita. Europarlamentaarikko Hannu Takkula, peruskoulutukseltaan luokanopettaja, sanoi eräässä tilaisuudessa Euroopan Parlamenttitalossa Brysselissä, että kasvatusasioiden tärkein konsultti on nykyisin euro. OECD (the Organisation for Economic Co-operation and Development), johon kuuluu 35 jäsenvaltiota ja jonka tehtävänä on stimuloida taloudellista kehitystä ja maailman kauppaa, mainitaan hyvin usein auktoriteettina, kun kasvatuksesta ja koulutuksesta on kyse. Ymmärrettävästi ammatillinen koulutus on taloudellisen toimintakyvyn kannalta välttämätöntä, mutta OECD on ryhtynyt ohjailemaan myös muuta kasvatusta vertailuillaan ja maaraporteillaan lasten kognitiivisen kehityksen kiirehtimiseksi.

 

Vertailut osoittavat esimerkiksi, että Suomessa on vähemmän lapsia päivähoidon/ varhaiskasvatuksen piirissä kuin vertailumaissa (varsinkin jos perhepäivähoidossa olevat jätetään huomiotta). Vertailujen vaarana on, että erilaisuus koetaan negatiiviseksi asiaksi ja paineeksi muuttaa tilanne samanlaiseksi kuin muualla, vaikka se olisi muualla huonompi. Vaihtoehto olisi todeta, että Suomessa lapsuus on käsitetty toisella tavalla ja että sen ansiosta Suomessa on hyvät koulusaavutustulokset, luovuutta ja kilpailukykyä. Paremmuuden kriteerinä voisi käyttää vaikkapa OECD:n omia 15-vuotiaiden PISA-tutkimuksia (Programme for International Student Assessment).

 

Ensimmäinen PISA-tutkimus keskittyi lukutaitoon 2000, toinen matematiikkaan 2003 ja kolmas luonnontieteisiin 2006. Suomalaisten koululaisten tulokset hämmästyttivät maailmaa. Hyvien tulosten selityksissä keskityttiin opettajakoulutukseen ja hyvään kouluun ottamatta koko lapsuutta huomioon, minkä tärkeyttä mm. Suomen koulua maailmalla ansiokkaasti esitellyt Pasi Sahlberg on painottanut. 2000-luvun alussa 15-vuotiaat ja hyviä tuloksia saavuttaneet oppilaat olivat syntyneet vuosina 1985-1991. Esikoulua olivat käyneet vain jotkut kokeiluihin osallistuneet. Suomalainen lapsuus oli ollut perheissä annetun hoivan ja monimuotoisten päivähoitojärjestelyjen varassa. Suomalainen holistinen kasvatus varhaisvuosina pohjautui lastentarhaperinteeseen, jota kuvasivat lapsilähtöisyys, lasten kehitysvaiheiden tunnistaminen ja moniulotteisuus toiminnassa. Siinä oli paljon sijaa vapaalle leikille ja luovalle toiminnalle, musiikille, kuvalliselle ilmaisulle ja käden taidoille. Siihen myös lastentarhanopettajat koulutettiin, ja heidän valinnassaan otettiin huomioon hakijan oma taiteellinen lahjakkuus ja harrastuneisuus.

 

Pohjoismainen kouluikää edeltävä lapsuus ja holistinen kasvatus saivat 2000-luvun alussa arvostusta myös OECD:n piirissä, jossa valmisteltiin vuosina 2001 ja 2006 varhaiskasvatuksen ja hoivan (ECEC = early education and care) teemalliset vertailevat selvitykset: Starting Strong I ja II: Early childhood education and care. Vertailut koskivat 30 OECD maata. Niistä vastannut John Bennett (2010) kirjoittaa, että varhaislapsuuden tilanne on paras Pohjoismaissa, missä lapsilla on oikeus valtion runsaasti tukemaan laadukkaaseen päivähoitoon noin vuoden kestävän vanhempainvapaan jälkeen.

 

Bennett (2010) kirjoittaa kriittisesti ilmiöstä ’schoolification’ (koulumaisuus) varhaiskasvatuksessa, jossa samanikäisistä tehdään suuria ryhmiä, laaditaan opetussuunnitelmia, opettajien koulutus ottaa mallia alkuopetuksen opettajien koulutuksesta, pedagogiikka dominoi opettajien aloitteista riippuvassa toiminnassa ja lapsia arvioidaan ennalta määritellyin kriteerein, jotka pohjaavat kielellisiin ja numeerisiin taitoihin ja yleistietoon.

 

Sitä vastoin pohjoismaissa hänen kuvauksensa mukaan

  • päiväkoteja pidetään paikkana, jossa lapset ja aikuiset oppivat olemaan, toimimaan ja elämään yhdessä
  • päiväohjelma ei keskity opittaviin asioihin. Päinvastoin, kansalliset, toimintaa koskevat suositukset perustuvat laajaan keskusteluun ja antavat väljyyttä paikallisille ratkaisuille
  • laajoja kehityksellisiä, sosiaalisia ja varhaiseen oppimiseen liittyviä tavoitteita ja työtä vanhempien kanssa arvostetaan
  • ohjelmat ovat lapsilähtöisiä – vuorovaikutusta tovereiden ja aikuisten kanssa kannustetaan ja elämän laatua päiväkodissa pidetään tärkeänä
  • pedagogiikka käsittää hoivan, kasvatuksen ja opetuksen ja luottamusta osoitetaan lapsen omille oppimisstrategioille (tutkiminen, kokeilu, liikkumisen vapaus, oppiminen ihmissuhteissa, leikki ja itseilmaisu). Henkilöstön tehtävä on ’scaffolding’ = toimia tukirakenteena siten, että aikuinen pyrkii sovittamaan odotuksiaan lapsen kehitystasoon
  • oppimisen tavoitteeksi ei aseteta taitoja ja tietoja, vaan tavoitteet ovat holistisen kehitysmallin mukaisia, jossa lapsen sosiaalinen kehitys on kaikkein tärkeintä. Keskeinen tavoite on, että lapsesta tulisi oman kehityksensä päätoimija (protagonist) omassa ympäristössään oikeuksineen ja velvollisuuksineen. Sen rinnalla henkilöstö kiinnittää lasten huomiota – kokemuksellisin projektein – kulttuurisesti arvostettuihin aiheisiin, kuten satuihin, kirjallisuuteen, asioiden kokeiluun ja tutkimiseen, musiikkiin, lauluun, tanssiin, ympäristön teemoihin, paikalliseen maanpinnan muodostukseen, historiaan jne.

 

Lapsen ja lapsuuden ymmärtämisessä oli Bennettin mukaan suuria eroja kouluvalmiustraditioon tähtäävässä schoolificationissa ja pohjoismaisessa traditiossa:

 

Kouluvalmiustraditio:

Lasta pidetään nuorena ihmisenä, jota muokataan yhteiskunnan tulevaisuuteen tähtäävänä investointina: tuottava työntekijä ja kuuliainen, hyvin käyttäytyvä kansalainen. Hyötynäkökohtainen (utilitarian) tapa suhtautua lapsuuteen, joka perustuu valtion ja aikuisten tavoitteisiin. Pedagogiikka tähtää hyödylliseen oppimiseen, kouluvalmiuteen. Oppiminen tapahtuu pääasiassa sisätiloissa.

 

Pohjoismainen traditio:

Lapsi on omien oikeuksiensa haltija (subject): itsenäisyys, hyvinvointi ja oikeus kasvaa omista lähtökohdistaan. Lapsi on toimija (agent) omassa oppimisessa, luonnollista oppimista ja kokeilevaa strategiaa. Lapsi on osa hoivayhteisöä, jossa on tovereita ja aikuisia. Ulkoleikit tuovat mielihyvää ja vapautta. Näkemykseen kuuluu tietoisuus siitä, että on kyse lapsuudesta, joka ei koskaan elämässä toistu.

Haluammeko pitää kiinni Pohjoismaisesta traditiosta vai taipua kouluvalmiustraditioon?

John Bennett jäi eläkkeelle ja OECD:ssä Starting Strong III (2012) –ohjelman johtoon tuli toinen henkilö. Varhaiskasvatuksen vertailusta jäi pois lapsen ominaislaatuun pohjautuva sisällöllinen tarkastelu ja tilalle tuli välineellisyys, ”schoolification” ja kouluvalmiuksien arviointi työkalupakkeineen, kuten julkaisun alaotsikkokin ilmaisee: A quality toolbox for early childhood education and care. Laadun arviointi on esillä sarjan neljännessä osassa (Starting Strong IV: Monitoring quality in early childhood education and care, 2015). Esimerkiksi Suomen osalta maaprofiilikuvauksessa painottuu henkilöstön osaaminen ja työolot. Varhaiskasvatukseen osallistumisessa Brittien ja ranskalaisten koulumainen varhaiskasvatus on tullut normiksi, johon muita maita verrataan, vaikka sillä ei ole saavutettu hyviä oppimistuloksia PISA-vertailussa. Näkemystä koko lapsuuden merkityksestä koulusaavutusten kannalta tarvittaisiin.

2. Muutos professionalismin suuntaan

 

Kehityksen kiirehtimisen tavoitetta oppivelvollisuusikää edeltävien vuosien aikana on käytetty opettajien ammattijärjestössä lastentarhanopettajien aseman ja tehtävän vahvistamisen. Varhaiskasvatus on tällä hetkellä ammattijärjestöjen temmellyskenttä. Koulutustason sijasta liian vähän käsitellään sitä, miten eri-ikäisten lasten kasvatuksen ja hoivan antamiseen tulisi sisällöllisesti valmistautua. Professionalismin yksipuolinen korostus näkyy myös kasvatuksen tavoitteita koskevassa lakitekstissä tapahtuneissa muutoksissa.

 

Päivähoitoa ohjanneet kasvatuksen tavoitteet määriteltiin päivähoitolaissa, jonka kasvatustavoitepykälä perustui parlamentaarisen kasvatustavoitekomitean yksimieliseen mietintöön (1980). Komitea työskenteli toista vuotta kasvatustavoitepykälän ja sen perusteiden valmistelemiseksi. Jo tuolloin oli vastakkain ”schoolification” ja lapsilähtöinen näkemys lapsuudesta, jossa huomiota on kohdistettava lapsen kasvuympäristön, hoito- ja kasvatussuhteeseen ja lapsen omaan toimintaan kullakin kehityksen alueella. Tuloksena oli, että päivähoitolakia (1973:36) täydennettiin kasvatustavoitteilla (1983:304). Seuraavat tavoitteet olivat voimassa 32 vuotta:

 

Päivähoidon tavoitteena on tukea päivähoidossa olevien lasten koteja näiden kasvatustehtävässä ja yhdessä kotien kanssa edistää lapsen persoonallisuuden tasapainoista kehitystä.

Päivähoidon tulee omalta osaltaan tarjota lapselle jatkuvat, turvalliset ja lämpimät ihmissuhteet, lapsen kehitystä monipuolisesti tukevaa toimintaa sekä lapsen lähtökohdat huomioon ottaen suotuisa kasvuympäristö.

Lapsen iän ja yksilöllisten tarpeiden mukaisesti päivähoidon tulee yleinen kulttuuriperinne huomioon ottaen edistää lapsen fyysistä, sosiaalista ja tunne-elämän kehitystä sekä tukea lapsen esteettistä, älyllistä, eettistä ja uskonnollista kasvatusta. Uskonnollisen kasvatuksen tukemisessa on kunnioitettava lapsen vanhempien tai holhoojan vakaumusta.

Edistäessään lapsen kehitystä päivähoidon tulee tukea lapsen kasvua yhteisvastuuseen ja rauhaan sekä elinympäristön vaalimiseen.

Vuonna 2015 päivähoidon holistiset kasvatustavoitteet muutettiin Suomessa pääosin virkamiesten ja ammattijärjestöjen edustajien valmistelemana varhaiskasvatuslaiksi. Kansainvälisessä käytössä on käsite ”early education and care” (ECEC). Suomessa siitä jätettiin pois hoiva ja nyt puhutaan vain varhaiskasvatuksesta, vaikka laki kattaa lapset vauvasta esikouluikään.

 

Lain määrittelemässä varhaiskasvatuksessa näkyy Bennettin kritisoima ’schoolification’:

  • Varhaiskasvatuksella tarkoitetaan suunnitelmallista ja tavoitteellista kasvatuksen, opetuksen ja hoidon muodostamaa kokonaisuutta, jossa painottuu erityisesti pedagogiikka (1§). Pedagogiikka tarkoittaa tapaa, jolla opetus järjestetään, sekä sen näkemyksellisiä kasvatuksellisia periaatteita.

Tavoitteet ovat aikuislähtöisiä ja yhteiskunnallista hyötyä korostavia. Terminologia on laissa osin epäselvää. Varhaiskasvatuksen tavoitteet ovat (alleviivaukset lisätty):

  • edistää jokaisen lapsen iän ja kehityksen mukaista kokonaisvaltaista kasvua, terveyttä ja hyvinvointia [kommentti: mitä sanalla kasvu tässä tarkoitetaan erotuksena kehityksestä; missä kokonaisvaltainen kasvu näkyy?]
  • tukea lapsen oppimisen edellytyksiä ja edistää elinikäistä oppimista ja koulutuksellisen tasa-arvon toteuttamista [kommentti: lapset oppivat kaiken aikaa, jo ennen syntymäänsäkin, mutta eri iässä eri tavalla; mitä ovat oppimisen edellytykset ja minkä elinikäisestä oppimisesta on kyse; ei näkemystä lapsen ainutlaatuisuudesta ja yksilöllisyydestä]
  • toteuttaa lapsen leikkiin, liikkumiseen, taiteisiin ja kulttuuriperintöön perustuvaa monipuolista pedagogista toimintaa ja mahdollistaa oppimiskokemukset [kommentti: myös leikin ja taiteen osalta korostetaan henkilöstön pedagogista toimintaa ja lasten oppimiskokemuksia, ei lapsen omaa aloitteellisuutta, toimijuutta ja luovuutta]
  • varmistaa kehittävä, oppimista edistävä, terveellinen ja turvallinen varhaiskasvatusympäristö [kommentti: myös tässä tuodaan esille oppiminen, ei sitä että leikki on lapsen keskeisin ja monipuolisin kehittymisympäristö]
  • turvata lasta kunnioittava toimintatapa ja mahdollisimman pysyvät vuorovaikutussuhteet lasten ja varhaiskasvatushenkilöstön välillä
  • antaa kaikille lapsille yhdenvertaiset mahdollisuudet varhaiskasvatukseen, edistää sukupuolten tasa-arvoa sekä antaa valmiuksia ymmärtää ja kunnioittaa yleistä kulttuuriperinnettä sekä kunkin kielellistä, kulttuurista, uskonnollista ja katsomuksellista taustaa [kommentti: oivia tavoitteita aikuiskasvatukselle – mutta 2-vuotiaan hoivalle? aikuislähtöistä, ei lapsilähtöistä tekstiä]
  • tunnistaa lapsen yksilöllisen tuen tarve ja järjestää tarkoituksenmukaista tukea varhaiskasvatuksessa tarpeen ilmettyä tarvittaessa monialaisessa yhteistyössä [kommentti: lapsen yksilöllisyys ja ainutlaatuisuus tulee esiin vain tuen tarpeessa]
  • kehittää lapsen yhteistyö- ja vuorovaikutustaitoja, edistää lapsen toimimista vertaisryhmässä sekä ohjata eettisesti vastuulliseen ja kestävään toimintaan, toisten ihmisten kunnioittamiseen ja yhteiskunnan jäsenyyteen
  • varmistaa lapsen mahdollisuus osallistua ja saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin
  • toimia yhdessä lapsen sekä lapsen vanhemman tai muun huoltajan kanssa lapsen tasapainoisen kehityksen ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin parhaaksi sekä tukea lapsen vanhempaa tai muuta huoltajaa kasvatustyössä.

Esiopetus kuuluu peruskoululainsäädännön piiriin ja sen piiriin nyt eräät tahot haluaisivat myös 5-vuotiaat. Peruskoulun yleiset valtakunnalliset tavoitteet (422/2012) koskevat kasvua ihmisyyteen ja yhteiskunnan jäsenyyteen, tarpeellisia tietoja ja taitoja ja sivistyksen, tasa-arvoisuuden ja elinikäisen oppimisen edistäminen. Esiopetukselle määritellään lisäksi erityisenä tavoitteena edistää yhteistyössä kotien ja huoltajien kanssa lapsen kehitys- ja oppimisedellytyksiä (?) sekä vahvistaa lapsen sosiaalisia taitoja ja tervettä itsetuntoa leikin ja myönteisten oppimiskokemusten avulla.

 

Esiopetuksen opetussuunnitelman perusteissa (2014) luku Esiopetuksen tehtävä ja yleiset tavoitteet alkavat sanoilla (alleviivaukset lisätty): Esiopetus on tärkeä ajanjakso lapsen elämässä. [kommentti: Mikä ajanjakso?]. … Tavoitteena on, että lapset oppivat arvostamaan ihmisten yhdenvertaisuutta ja omaa ainutlaatuisuuttaan [kommentti: Eikö ole aikuisten tehtävä havaita kunkin lapsen ainutlaatuisuus ja tukea sen kehitystä?]

 

Toinen kappale kuuluu:

”Varhaiskasvatus ja siihen kuuluva esiopetus sekä perusopetus muodostavat lapsen kasvun ja oppimisen kannalta johdonmukaisesti etenevän kokonaisuuden ja perustan elinikäiselle oppimiselle. Esiopetuksen keskeisenä tehtävänä on edistää lapsen kasvu-, kehitys- ja oppimisedellytyksiä. Toimintaa suunnitellaan lapsilähtöisesti ja sen tehtävä on vahvistaa lapsen myönteistä minäkuvaa ja käsitystä itsestään oppijana. Esiopetusta kehitetään inkluusion periaatteiden mukaisesti. Esiopetuksella on suuri merkitys lasten kasvun ja oppimisen tuen tarpeiden varhaisessa havaitsemisessa, tuen antamisessa ja samalla vaikeuksien ehkäisemisessä.”

[Kommentteja:

  • Lapsen kasvuedellytykset? Mitä tällä tarkoitetaan? Entä kasvun tuella? Sanan ’kasvu’ käyttö on epämääräistä; miten se eroaa kehityksestä?
  • Käsitys itsestä oppijana? Millainen on sinun käsityksesi itsestäsi oppijana? Milloin ja miten se on muodostunut?
  • Johdonmukaisesti etenevä kokonaisuus? Määrittely lukitsee kehityksen tiettyihin ennalta määriteltyihin tavoitteisiin, jotka voivat olla vanhentuneita siinä vaiheessa, kun lapsi on kasvanut aikuiseksi. Ei suuntaa joustavaan ja luovaan suhtautumiseen elämään muuttuvissa oloissa. Lapsi on kuin kristalli monine puolineen ja kehitystä voi tapahtua moneen suuntaan ja erilaisin kehitysrytmein.
  • Esikoulun kuvauksessa tulee esiin ’schoolification’ kytkettynä epäselviin käsitteisiin. Haluammeko 5-vuotiaat esikoulun tavoitteiden piiriin?]

 

Jää kysymään: Millainen lapsikäsitys on varhaiskasvatuksen ja esiopetuksen taustalla? Vertailukohdaksi voi ottaa the Alliance for Childhood European Network Groupin lapsikäsityksen (www.allianceforchildhood.eu; Pulkkinen, 2018) Se sopii hienosti Bennettin kuvailemaan pohjoismaiseen varhaiskasvatustraditioon. Se sisältää ymmärryksen lasten yksilöllisyydestä, oikeuksista ja velvollisuuksista, huolenpidon ja ihmissuhteiden merkityksestä, kehitykseen vaikuttavista monista tekijöistä ja lapsen osallisuudesta aktiivisena toimijana sekä oman elämänsä että tulevaisuuden rakentamiseen.

  • Lapsella on sisäsyntyinen potentiaali kasvaa, oppia ja kommunikoida sekä osallistua omalla tavallaan ja omine oikeuksineen ja velvollisuuksineen yhteisönsä toimintaan.
  • Lapsi on aktiivinen toimija omassa elämässään ja suhteessa toisiin ihmisiin. Lapsi ei ole kohde, jota tungetaan aikuisen valitsemaan muottiin.
  • Aikuiset, jotka ovat herkkiä lapsen tarpeille, auttavat lapsen ainutlaatuisuuden kehkeytymisessä.
  • Lapsen vuorovaikutuksen ja suhteiden laatu aikuisiin ja toisiin lapsiin vaikuttaa heidän kasvuunsa ihmisinä joko myönteisesti tai kielteisesti.
  • Lapset luovat kanssamme maailmaa ja muuttavat sitä.
  • Inhimillinen kehitys on yksilön ainutlaatuisuuden kehkeytymisprosessi, johon vaikuttavat keskenään vuorovaikutuksessa olevat biologiset, psykologiset, sosiaaliset, kulttuuriset, henkiset ja yhteiskunnalliset tekijät.

Miksi tämä ajattelutapa on meiltä katoamassa koulumaistamisen tieltä?

3. Oppimiserojen tasoittaminen

 

Perhetaustojen erojen tasoittaminen on yksi 5-vuotiaiden esikoulun perusteluista. Erojen tasoittamismantraa käytetään Suomessa kaikenlaisissa yhteyksissä terveydestä oppimiseen. Suoritusten jakaumaa tilastollisesti tarkasteltaessa tasoittaminen tarkoittaisi sekä heikoimpien tason nostamista että parhaiden tason heikentämistä tai kehityksen rajoittamista. Halutaanko yläpäässä jarruttaa kehitystä? On helposti osoitettavissa, että mitä parempia mahdollisuuksia tarjotaan, sitä suuremmiksi yksilöiden väliset erot muodostuvat, koska vastaanottavuudessa ja toimintakyvyssä on eroja; hyvin ankeissa oloissa (Saharan eteläpuolisessa Afrikassa) yksilöiden väliset erot ovat pienimmät, kun mahdollisuuksia muuhun ei ole. Siksi tavoitteena pitäisi olla heikoimmassa asemassa olevien tason nostaminen poistamalla esteitä heidän kehitykseltään ja kaikkien mahdollisuus edetä kykyjensä mukaan. Ei erojen suuruus, vaan heikoimman neljänneksen tason pitäisi olla vertailun kohteena, jos vertailua halutaan.

 

Erojen tasoittamisteema on noussut esiin, kun PISA-tutkimuksen tulokset ovat heikentyneet ja samalla sukupuolten, koulujen, alueiden ja sosiaaliluokkien väliset erot ovat kasvaneet. Päättelylogiikan ontuvuutta kuvastaa hyvin se, että silloin kun PISA-tulokset olivat hyviä, se oli hyvien opettajien ansiota. Kun ne ovat huonompia, syy on muualla, kuten varhaiskasvatuksessa.  Maksuton esikoulu otettiin käyttöön v. 2000 kaikissa Suomen kunnissa ja v. 2015 se tuli pakolliseksi. 2010-luvulla PISA-tutkimukseen osallistuneet ovat jo käyneet esikoulua. Se ei siis ole tuloksia parantanut. On aiheellista miettiä, mitä muuta on tapahtunut.

 

Oppimistulosten heikkeneminen Suomessa osuu aikaan, jolloin valtion antamassa taloudellisessa tuessa koulutukseen on tapahtunut suurta heikkenemistä. Parinkymmenen vuoden aikana valtion osuus koulun rahoituksesta on pudonnut 59 %:sta 25 %:iin kunkin hallituksen vuorollaan supistaessa koulun tukea. Jo ennen valtion tuen supistuksia kansainvälistä huomiota herätti se, että suhteessa saavutettuihin tuloksiin Suomessa sijoitettiin vähemmän varoja koulutukseen kuin monissa vertailumaissa. Esimerkiksi Hollanissa, jossa lasten hyvinvointi on monien vertailujen mukaan parasta OECD-maissa, valtio rahoittaa koulut 100-prosenttisesti. Lapsia pidetään tärkeänä pääomana, johon investoidaan, niin kuin Suomessakin viisaasti sodan jälkeen ajateltiin. Toisin on nyt: lapsista on tullut kulutuserä, joka supistaa resursseja tärkeämmiltä asioilta. Se näkyy monissa lapsia ja perheitä koskettavissa asioissa ja nuorten ihmisten haluttomuudessa saada lapsia.

 

Koulu on jäänyt Suomessa 75 %:sti kuntien vastattavaksi. Ei ole ihme, että alueellisia eroja on syntynyt. Seurauksena on ollut vuosittain satojen, yhteensä tuhansien pienempien ja lähellä koteja sijaitsevien koulujen lakkauttaminen. Tilalle tulivat koulukuljetukset kirkonkyliin ja muihin koulukeskuksiin.  Kuljetusoppilaita on nykyisin yli viidesosa oppilaista, heidän joukossaan paljon 6-vuotiaita esikoululaisia. Matkat voivat kestää odotteluaikoineen useita tunteja päivässä, eivätkä kaikki oppilaat edes asu kuljetusreittien välittömässä läheisyydessä. Halutaanko jo 5-vuotiaat kuljetusoppilaiksi? Julkisuudessa ei näistä paljon puhuta (koska pitkät matkat eivät koske Helsingin aluetta). Vanhemmat ovat kiistelleet koulukuljetuksista kuntakohtaisesti yrittäen pitää lastensa puolta.

 

Lähiyhteisössä olevien koulujen merkitys ihmissuhteiden ja kodin ja koulun yhteistyön kannalta on erittäin suuri. Niissä pystytään toteuttamaan nykyisessä perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa esitettyä odotusta, että koulu tarjoaa oppilaiden ja vanhempien kannalta monipuolisia osallistumismahdollisuuksia, jotka rikastavat koulutyötä ja liittävät lasten kehityksen ja oppimisen ympäröivän yhteisön elämään. Uskon, että lähikoulujen merkitys on ollut suuri varsinkin poikien alkuopetukselle tiiviimpien aikuissuhteiden ansiosta. Suurissa luokka- ja kouluyhteisöissä niitä ei ole helppo luoda ja poikien motivointi oppimiseen ja itsesäätelyn kehitys jäävät vaille tarvittavaa tukea.

 

Esikoulusta päätettäessä ei lasten ja perheiden erilaisia elinoloja ole otettu huomioon; miten kytkeä toisiinsa vanhempien työ erilaisine työaikoineen jopa vuorotöineen, lasten pääseminen koululle ja kotiin ja lapsen hoivasta huolehtiminen esikoulutuntien ulkopuolisten tuntien aikana. Jokin muutos järjestelmässä koskettaa koko järjestelmää, jolloin lapset saattavat jäävät rattaiden puristukseen.

 

Lasten suotuisan kehityksen kannalta elämän ulkoisten puitteiden aiheuttamaa lasten negatiivista stressaantumista pitäisi vähentää. Heidän oletetaan venyvän kaikenlaisiin järjestelyihin. Stressaantuneet lapset ovat aggressiivisia, kuten olemme voineet päivälehdistä lukea, tai depressiivisiä. Molemmat reaktiotavat ilmentävät lasten vaikeuksia tunteiden säätelyssä. Stressi vaikuttaa lapsen aivoihin pysyvällä tavalla (esim. Komisar, 2017). Levottomuus, muiden kiusaaminen päivähoidossa ja koulussa puhuttaa. Monissa länsimaissa avuksi on otettu lasten psyyken lääkitseminen, kuten Ritalin. Suomessa on tässä suhteessa oltu toistaiseksi viisaan pidättyväisiä. Stressi voi olla myös positiivista esimerkiksi silloin, jos on paljon innostavaa tekemistä. Mutta silläkin on hyvinvoinnin kannalta rajansa.

 

Päivähoito/varhaiskasvatuskeskustelussa ei puhuta siitä tuntimäärästä, jonka lapset joutuvat käyttämään päivähoitoon kulkemiseen ja siellä olemiseen. Alakoululaisten katsotaan jaksavan olla koulussa 4-5 tuntia (opettajien opetustuntimäärien mukaan, joka jättää kouluikäiset vaille huolenpitoa ja joka vaatisi koulupäivän eheyttämistä koulun oranisoiman kerho- ja harrastustoiminnan tuella), mutta pienempien edellytetään olevan kodin ulkopuolisessa varhaiskasvatuksessa, suurissa lapsiryhmissä ja vaihtuvan henkilöstön kanssa yli henkilöstön täysipäiväisen työajan, niin että työvuorot ehtivät vaihtua.

 

Lisäksi tulevat vuorotyössä olevien vanhempien lasten erityiset vaikeudet, jotka heijastuvat heidän hyvinvointiinsa. Niihin ei ole kiinnitetty riittävästi huomiota. Röngän ym. (2017) kansainvälinen vertailu osoittaa, että vanhempien vuorotyöstä aiheutuu lapsille heikompaa hyvinvointia riippumatta siitä, onko maassa järjestetty vuorohoitoa vai ei. Vuorotyön ongelmat ovat erityisen suuria, jos lapsella on vain yksi huoltaja, työvuorot ovat ennustamattomia, lapsen on oltava vuorohoidossa pitkiä periodeja ja vanhemmat eivät voi vaikuttaa työaikoihinsa.

 

Monissa tutkimuksissa, lasten iästä riippumatta, nousee esiin lasten toive saada olla enemmän vanhempiensa kanssa. Tämä ei ole ihme, jos ajatellaan sitä, miten lapsen vuorokauden 24 tuntia jakautuu:

  • päivähoito voi viedä matkoineen 10 tuntia ja yli
  • lapsen pitäisi nukkua yössä 11 tuntia
  • syöminen, hygienia ym. vievät 2 tuntia
  • aikaa perheen kanssa olemiseen ja kotona leikkimiseen jää 1 tunti
  • Yhteensä 24 tuntia

 

Viidessä päivässä tästä karttuu 50 tuntia päivähoitoa ja 5 tuntia vapaata aikaa kotona. Työvaltainen maa on painottanut työhyvinvointia ja tuottavuutta, ei jälkikasvunsa hyvinvointia. Suomi on hyvin työvaltainen maa, jossa perheen arvostus on toissijaista ja lapset jäävät kolmannelle sijalle.

 

Vanhemmilta odotettua palkkatyötuntien määrää ja ajoitusta ei soviteta lasten ja perheiden tarpeisiin. Kokopäivätyö on ainoa tunnustettu vaihtoehto. Toisin on muissa länsimaissa, joissa erisuuruiset prosenttimäärät työtä ovat tavanomaisia. Pienemmät prosenttimäärät kasvattavat työssäkäyvien tilastoitua lukumäärää kansainvälisissä vertailuissa. Vertailevien tilastojen mukaan Suomessa naiset käyvät vähemmän ansiotyössä kuin muualla, koska valinta on joko kokopäivätyössä tai ei työssä (Karila, 2016). Vanhempien osapäivätyötä tulisi veropoliittisin keinoin tukea merkittävänä investointina lapsiin. Samalla olisi tuettava vanhempia koulutuspoliittisesti niin, että ne vanhemmat, joilla ei ennen lapsivaihetta ole tutkintoon johtanutta koulutusta, voivat suorittaa sen myöhemmin. Pitkittäistutkimus osoittaa, että lasten hoitovaiheen vaikutukset uraan riippuvat siitä, onko naisella suoritettuna tutkintoon johtava koulutus ennen lapsen syntymää vai ei. Työllisyyskurssit eivät auta sosiaaliseen nousuun ja itsetunnon vahvistamiseen, mutta tutkintoon johtava koulutus auttaa (Pulkkinen, 2017).

 

Oppimistason nostaminen heikoimmin menestyvien osalta vaatii siis perhepoliittisia ja työvoimapoliittisia toimia niin, että lasten elämän laatu paranee ja negatiivinen stressi vähenee ja että vanhemmille jää enemmän aikaa olla lastensa kanssa. Vanhemmilla on ensisijainen kasvatusoikeus ja velvollisuus lastensa kasvattamiseen, siis myös kodin tarjoamaan varhaiskasvatukseen, ja siinä heitä on tuettava eri keinoin, kuten lapsen oikeuksien sopimus edellyttää.

 

Lopuksi

 

OECD:n tavoitteet eivät rajoitu varhaiskasvatuksen koulumaistamiseen. Se haluaa saada sinne myös standardoidut testit maiden välistä vertailua varten. Tätä tarkoitusta varten on perustettu ohjelma the International Early Learning and Child Well-being Study (IELS) 5-vuotiaiden standardoitua arviointia varten. Se (pilkkanimeltään Baby PISA) on kehitetty PISA-tutkimuksen tavoin. IELSiä on ankarasti arvosteltu metodologisista puutteista, poliittisesta naiiviudesta ja yleisestä sopimattomuudesta kompleksien järjestelmien, kuten varhaiskasvatuksen ja hoivan arviointiin, kuten professori Urban esitti Brysselissä Euroopan Parlamenttitalossa pitämässään esitelmässä (Urban, 2018). Professori Urban on varhaiskasvatuksen professori, tekee laajasti kansainvälistä tutkimustyötä ja pyrkii  edistämään varhaiskasvatuksen monimuotoisuutta.

 

Standardoitu testi sisältää kielellisiä ja numeerisia taitoja, itsesäätelyä, empatiaa ja luottamusta, jokaista aluetta noin 15 min tablet-tietokoneilla. Lisäksi käytetään arviointeja. OECD on etsinyt halukkaita osallistumaan vertailuun ja sen on ollut vaikea löytää niitä. Suomalaiset viranomaiset ovat tällaista testausta vastaan. Standardoitujen testien käyttö ei yleensäkään kuulu koulujärjestelmäämme. Mittaamisen ongelmia kuvaa sekin, että PISA-tutkimusten toteuttajaksi on valittu amerikkalainen firma, joka myös tuottaa koulutusmateriaaleja muun muassa kehitysmaihin (Urban, 2016; Urban & Swadener, 2016). Kovaa bisnestä siis: heikkojen tulosten korjaamiseksi on tarjolla saman firman tuottamia materiaaleja. Mikä on se ideologia, joka ohjaa arviointeja ja opetusta?

 

Tällaisessa tilanteessa siis olemme. Olemmeko vielä vapaita tekemään omia päätöksiä omista traditioistamme ja kasvatusfilosofisista lähtökohdistamme? Globalisaatio on tuonut mukanaan paineita, joihin pienen maan on vaikea reagoida itsenäisesti. Ilman määrätietoista asennetta meilläkin on täällä kohta ”Baby PISA,” jossa kilpaillaan 5-vuotiaiden oppimisessa. Haluammeko tätä?  Pystymmekö jättämään lapsemme rauhaan kehityksen kiirehtimiseltä ja testaamiselta ennalta asetetuin yksisuuntaisin kehityspolkutavoittein? Pystymmekö kasvattamaan lapsista moniin suuntiin kehittyviä, itsenäisiä, luovia ja elämässä vastaan tulevia uusia asioita ja tilanteita joustavasti kohtaavia ihmisiä? Suomalaiset ovat siihen pystyneet omilta perinteiltään, kuten historiamme osoittaa.

 

Lähteet

 

Bennett, J. (2010). How can we improve early childhood education and care systems in Europe. Teoksessa C. Clouder, B. Heys ja M. Matthes (toim.), Improving the quality of childhood in the European Union: Current perspectives. Vol. 1 (s. 82-99). Ladattavissa www.allianceforchildhood.eu/publications

 

Heckman, J. The case for investing in disadvantaged children. http://heckmanequation.org/content/resource/case-investing-disadvantaged-young-children

 

Heckman, J. (2011). The economics of inequality: The value of early childhood education. American Educator, Spring 2011, 31-47.

 

Jantunen, T. & Pulkkinen, L. (2018). Viisivuotiaat tarvitsevat leikkiä, eivät esikoulua. Helsingin Sanomat, vieraskynäartikkeli (painossa).

 

Karila, K. (2016). Vaikuttava varhaiskasvatus: Tilannekatsaus toukokuulta 2016. Opetushallitus, Raportti ja selvitykset 2016:6. http://www.oph.fi/download/176638_vaikuttava_varhaiskasvatus.pdf

 

Komisar, E. (2017). Being there: Why prioritizing motherhood in the first three years matters. New York: Penguin Random House.

 

Lindblom, J. (2017). Significance of early family environment on children’s affect regulation: From family autonomy and intimacy to attentional processes and mental health. Acta Universitatis Tamperensis. Tampere: Tampere University Press.

 

Pulkkinen, L. (2017). Human development from middle childhood to middle adulthood: Growing up to be middle-aged. (In collaboration with Katja Kokko.) London: Routledge.

 

Pulkkinen, L. (toim.) (2018). Kohti yhteistä lapsikäsitystä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, työapaperi 12/2018. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-343-086-0

 

Päivähoidon kasvatustavoitekomitean mietintö. Helsinki: Komiteanmietintö 1980:31.

 

Rönkä, A., Malinen, K., Metsäpelto, R.-L., Laakso, M.-L., Sevón, E., & Verhoef-van Dorp, M. (2017). Parental working time patterns and children’s socioemotional wellbeing: Comparing working parents in Finland, the United Kingdom, and the Netherlands. Children and Youth Services Review, 76, 133-141. doi:10.1016/j.childyouth.2017.02.036

 

Urban, M. (2016). We can turn the tide: Reclaiming well-being and social justice as the foundation of early childhood education. Esitelmä Haukkalan säätiön seminaarissa 30.5.2016. https://haukkalansaatio.files.wordpress.com/2016/10/mu-jyvc3a4skylc3a4-30-september-2016.pdf

 

Urban, M. (2018). (D)evaluation of early childhood education and care? A critique of the OECDs International Early Learning Study. Teoksessa M. Matthes, L. Pulkkinen, B. Heys and C. Clouder (toim.), Improving the quality of childhood in Europe. Vol. 7. (Painossa) Ladattavissa syksyllä 2018:  www.allianceforchildhood.eu/publications

 

Urban, M. & Swadener, B. B. (2016). Democratic accountability and contextualised systemic evaluation. A comment on the OECD initiative to launch an International Early Learning Study (IELS). International Critical Childhood Policy Studies Journal, 6, (1), 6-18. http://journals.sfu.ca/iccps/index.php/childhoods/article/view/71

 

Blogi: Ilmastonmuutos ja lapset

Ilmastonmuutos ja lapset

 

Yle uutisoi yliopisto-opiskelijoiden kärsimästä ilmastoahdistuksesta ja yliopiston järjestämään ympäristöahdistuksen terapiailtaan on ilmoittautunut tuhansia osallistujia. HS Mielipiteessä 16.4. lukija sanoitti kokemustaan siitä, miten ilmastomuutos uhkaa yhtä perustavanlaatuisimmista ihmisoikeuksista, oikeutta ja mahdollisuutta hankkia jälkeläisiä. Tiedelehti Nature omisti huhtikuun numeronsa ilmastomuutoksen mielenterveysvaikutusten tutkimiselle. Ilmastonmuutos ja sen psyykkiset vaikutukset puhuttavat.

Itla kumppaneineen käsitteli ilmastomuutosta ja sen lapsivaikutuksia osana säätiön Lapset, nuoret ja perheet satavuotiaassa Suomessa ohjelmaa (2013-2017). Pyöreän pöydän keskustelussa 2014 asiaa pohtivat keskeiset lapsijärjestöt, yliopistot ja sektoritutkimuslaitokset. Professori Mikael Hildén Suomen Ympäristökeskuksesta alusti aiheesta ”Mikä muuttuu, kun ilmasto muuttuu?”. Hildén piti tärkeänä, että eri toimijat ja toimialat tulevat mukaan ilmastonmuutosta koskevaan keskusteluun.

Pidemmän tähtäimen tavoitteena on pohtia, miten lapsiasioista vastaava toimiala voi vastata asetettuihin kansainvälisiin ja kansallisiin tavoitteisiin. Lyhyellä aikavälillä nousi esille kysymys siitä, millaista psyykkistä kuormitusta tietoisuus ilmastonmuutoksesta lapsissa aiheuttaa ja mitä asialle olisi tehtävissä. Keskustelun tuloksena syntyi kannanotto, jossa toimijat vetoavat yhteiskuntaan ja sen aikuisjäseniin ottamaan vastuuta ilmastonmuutoksen hillitsemisestä ja siihen sopeutumisesta. Kannanotossa kehotetaan myös entistä tarmokkaammin ottamaan nuoria mukaan muutostyöhön, jota ilmastonmuutokseen sopeutuminen ja sen pysäyttäminen edellyttää.

Vaikka ilmastomuutos haasteena on ennennäkemätön, ovat lapset ja perheet aikaisemminkin joutuneet pohtimaan uhkakuvia ja pelkoja, jotka ovat olleet äärimmäisiä ja silti sen hetkisessä tilanteessa rationaalisia. Moni nykyvanhempi muistaa 1980-luvun ja ydinsotaan liittyneet pelot, joita tuolloin potivat lapset niin Suomessa kuin muualla maailmassa. Jo tuolloin johtavassa tiedelehdessä Lancetissa todettiin, ettei asian käsittelyä lasten ja nuorten kanssa tule välttää, vaan päinvastoin rohkaista keskusteluun, antaa ajan- ja ikätasoista tietoa sekä hyväksyä asian monimutkaisuus ja sen herättämät vaikeatkin tunteet. Riippumatta siitä millaisesta haasteesta on kysymys, ongelmien ja niiden herättämien tunteiden kieltäminen ei auta sen paremmin yhteisön kuin yksilönkään tasolla. Sen sijaan toivoa, optimismia ja psyykkistä hyvinvointia lisää muun muassa kokemus siitä, että asioihin voi vaikuttaa joko yksin tai osana laajempaa joukkoa.

Tutkimustieto ilmastonmuutoksen lapsivaikutuksista ja etenkin ilmasto-ahdistuksesta lapsiväestössä on toistaiseksi varsin vähäistä. 12-vuotiaiden ruotsalaislasten kohdalla havaittiin, että tieto ilmastonmuutoksesta, sen mekanismeista ja omista vaikuttamismahdollisuuksista oli yhteydessä ympäristövaikutukset huomioivaan käyttäytymiseen. Tieto yksin ei kuitenkaan riittänyt lisäämään lasten psyykkistä hyvinvointia, vaan saattoi jopa lisätä lasten kokemia negatiivisia tunteita. Tutkimuksessa todettiinkin, että tiedon lisäksi aikuisten tärkeänä tehtävänä on ylläpitää luottamusta ja optimismia tieteen ja ihmiskunnan mahdollisuuksiin tuottaa ratkaisuja käsillä oleviin ongelmiin.

Itlan ja kumppaneiden kannanotosta on nyt kulunut tasan kolme vuotta. Satavuotisohjelmansa päätteeksi oli mukana viemässä Suomen nuorten kestävän kehityksen sitoumusten julistusta Suomen YK-suurlähetystöön New Yorkiin. Julistus luovutettiin suurlähettiläs Kai Sauerille juuri ennen YK-viikkoa, 13.–18.9.2017 toteutetulla matkalla. Yhdessä nuorten kanssa työstetty julistus pyrki välittämään viestiä siitä, että jokainen voi pienillä konkreettisilla teoilla kantaa kortensa kekoon kestävämmän tulevaisuuden puolesta.  

Toistaiseksi kotimaisessa keskustelussa on jäänyt varsin vähälle huomiolle se, miten lapset ja lasten vanhemmat kokevat tilanteen. Miten puhua eri-ikäisten lasten kanssa ilmastonmuutoksesta? Millaisia ajatuksia ja tunteita asia herättää lapsissa? Miten käsitellä asian mahdollisesti herättämää ahdistusta? Olisiko nyt aika tälle. Ajantasainen tieto, ymmärrys omista vaikuttamismahdollisuuksista sekä toivo ja positiivisten muutosten huomaaminen uhkien, riskien ja menetysten tunnistamisen lisäksi. Tämä näyttäisi tämänhetkisen tutkimuksen valossa olevan se yhdistelmä, joka lisää sekä lasten ja nuorten psyykkistä hyvinvointia että heidän halukkuuttaan vaikuttaa ja osallistua ympäristön suojeluun ja yhteisiin ponnisteluihin ilmasto-ongelman ratkaisemiseksi. Sama resepti todennäköisesti toimii parhaiten myös aikuisten kokemaan ilmastoahdistukseen ja auttaa toimimaan proaktiivisesti valoisan tulevaisuuden takaamiseksi myös lapsillemme.

 

Taina Laajasalo

Psykologi (PsT), oikeuspsykologian dosentti, tieteellinen päätoimittaja, Kasvun tuki

 

Petra Kouvonen

VTT, kehitysjohtaja, asiamies, Itla

 

Lähteitä

 

Beardslee, W. (1988). Youth and The Threat of Nuclear War. The Psychological Task of Venturing into Unknown Territory. Lancet, 332, 618-620.

 

Clayton, S., Manning, C. M., Krygsman, K., & Speiser, M. (2017). Mental Health and Our Changing Climate: Impacts, Implications, and Guidance. Washington, D.C.: American Psychological Association, and ecoAmerica.

 

Ojala, M. (2012). How do children cope with global climate change? Coping strategies, engagement, and well-being.

 

Journal of Environmental Psychology, 32(3), 225–233

 

Chew-Hung Chang & Liberty Pascua (2017) The state of climate change education – reflections from a selection of studies around the world, International Research in Geographical and Environmental Education, 26:3, 177-179

 

Stevenson, K. & Peterson, N. (2016). Motivating Action through Fostering Climate Change Hope and Concern and Avoiding Despair among Adolescents. Sustainability, 8, 6. doi:10.3390/su8010006

 

https://www.rainforest-alliance.org/articles/how-to-talk-to-kids-about-climate-change

 

Blogi: Itlan syntyvaiheita

ITLAN SYNTYVAIHEITA

Itsenäisyyspäivän aikoihin moni varmaankin tuli ihmetelleeksi, mille ihmeen ITLAlle eduskunta juhlaistunnossaan päätti lahjoittaa 50 miljoonaa euroa. Useimmat eivät edes tienneet sellaisen organisaation olemassaoloa, vielä harvempi tunsi sen syntyhistorian.

Itsenäisyyden juhlavuoden lastensäätiö ITLA perustettiin runsaat 30 vuotta sitten Suomen juhliessa itsenäisyytensä seitsemännen vuosikymmenen täyttymistä. Aloitteen säätiön perustamisesta teki Lastensuojelun Keskusliitto, joka samana vuonna vietti 50-vuotisjuhliaan. Itsenäisyyden juhlavuoden toimikunta hyväksyi ITLAn juhlavuoden hankkeeksi ja sosiaali- ja terveysministeriö osoitti säätiön peruspääomaksi 200.000 markkaa ja Lastensuojelun Keskusliitto 100.000 markkaa. Säätiön säädekirjan allekirjoittivat 5.12.1986 sosiaali- ja terveysministeriön puolesta ministeri Matti Puhakka ja apulaisosastopäällikkö Ilkka Suojasalmi sekä Lastensuojelun Keskusliiton puolesta hallituksen puheenjohtaja Heikki Koski ja toiminnanjohtaja Kalle Justander. Säädekirjan allekirjoituksellaan todisti arkkiatri Arvo Ylppö, joka vuonna 1987 vietti omia 100-vuotisjuhliaan.

Säätiön tarkoitukseksi määriteltiin lapsiin ja lastensuojeluun kohdistuvien tieteellisten tutkimus-, kokeilu- ja kehittämishankkeiden taloudellinen tukeminen. Erityisesti poikkitieteellisten tutkimushankkeiden merkitystä korostettiin. Tarkoitus oli siis rajatumpi kuin säätiön nykyisissä uusituissa säännöissä. Tiukalla rajauksella haluttiin varmistaa se, että tuki kohdistuu vain lastensuojelua koskeviin tutkimus- ja kehityshankkeisiin. Väljemmän määrittelyn etuna on taas se, ettei mikään tarpeelliseksi osoittautuva lasten kasvuoloja tukeva hanke jää liian tiukkojen sääntöjen vuoksi toteutumatta.

Lastensuojelun Keskusliitossa ITLAn perustaminen nähtiin osana lastensuojelun arvostuksen nostamista samalla tasolle muiden yhteiskuntapolitiikan osa-alueiden kanssa. Esikuvana oli Sitran perustaminen kaksi vuosikymmentä aikaisemmin. Tavoitteena oli kerätä säätiölle pääomaa 15 milj. markkaa, josta pääosan lahjoittaisi valtio. Sen lisäksi kerättiin varoja myymällä Helsingin Kaivopuistossa sijaitsevan itsenäisyyskuusen siemenistä kasvatettuja kuusentaimia 5000 markan kappalehintaan kunnille, järjestöille ja yrityksille sekä 50 markan arvoisia perustamiskirjoja yksittäisille kansalaisille.

Kampanjaa tuki näkyvästi Uusi Suomi -lehti lukuisilla koko sivun ilmoituksillaan. Kaikin tavoin muutenkin julkisuudessa hyvin esillä olleesta kampanjasta huolimatta tuotto jäi kuitenkin alle viiteen miljoonaan markkaan ja kun valtiovaltakaan ei tuolloin ollut valmis säätiön peruspääomaa suurempaa tukea osoittamaan, niin säätiö joutui aloittamaan toimintansa paljon vaatimattomammin kuin mitä oli kaavailtu. Hallituksen jäseninä toimineiden Vappu Taipaleen ja Maijaliisa Rauste-von Wrightin johdolla käynnistettiin kuitenkin laaja lasten kasvuolosuhteita kartoittanut tutkimushanke.

Matala korkotaso on osaltaan vaikuttanut siihen, ettei säätiön peruspääoma ole karttunut, riskisijoituksiinkaan kun tällainen säätiö ei voi mennä. Tästä syystä, ainakin näin säätiötä perustamassa olleen näkökulmasta, iloisesti yllätti tieto siitä, että eduskunta Suomi 100-juhlillaan löysi vanhan hyvän idean ja juhlaistunnossaan päätti kerralla nostaa ITLAn resurssit oikealle tasolle.

Kolmessa vuosikymmenessä itsenäisyyskuusen taimi on noussut jo lähes aikuiseen mittaan. Kasvuedellytykset tästä eteenpäin näyttävät hyvin lupaavilta.

Kalle Justander

ITLAn asiamies 1986-1989

30 vuotta sitten istutettu itsenäisyyskuusi Espoon Tapiolassa 2017 Kuva: Kalle Justander

Blogi: Yhtäläiset mahdollisuudet – pienen säätiön suuri tavoite

Yhtäläiset mahdollisuudet – pienen säätiön suuri tavoite

 

ITLA perustettiin 30 vuotta sitten tukemaan lapsiin ja lastensuojeluun kohdistuvia tieteellisiä tutkimus-, kokeilu- ja kehittämishankkeita. Viimeisen viiden vuoden aikana ITLA on toteuttanut Lapset, nuoret ja perheet 100-vuotiaassa Suomessa -ohjelmaa.

Ohjelmassa on toteutettu sekä tutkimusta että tuotettu aineistoa lasten ja nuorten sekä laajemman yleisön käyttöön. Tutkimusten tuloksia on käytetty esimerkiksi kunnille suunnatun lapsibudjetointimallin toteuttamiseen ja koulujen päihdekasvatusaineiston tekemiseen. Tärkeänä ohjenuorana on ollut YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen edistäminen.

Tutkitulla tiedolla saavutetaan vaikuttavia tuloksia

Satavuotisohjelmastamme on syntynyt myös Kasvun tuki -tietolähde. Se on ITLAn, Suomen Mielenterveysseuran, Onni ja Helmi Karttusen säätiön sekä Lastensuojelun Keskusliiton yhteistyössä toteuttama tietovaranto. Kasvun tuki on ammattilaisille suunnattu tietolähde vaikuttavista työmenetelmistä lasten ja perheiden sekä vanhemmuuden tukemiseksi.

Näyttöön pohjaavan tiedon hyödyntäminen on todettu tärkeäksi lasten hyvinvoinnin edistämisessä ja pahoinvoinnin ehkäisemisessä. Myös kansainvälisesti on suositeltu psykososiaalisten menetelmien käyttöönottoa ja koulutusta sekä menetelmien juurtumisen ja tulosten seurantaa.*

Kasvun tuen tieteellinen toimitus arvioi menetelmät. Vahvan tai kohtalaisen näytön saaneita menetelmiä levitetään parhaillaan osana hallituksen kärkihanketta Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelma (LAPE). LAPE-ohjelman tavoitteena on edistää lapsen etua ja oikeuksia sekä vähentää lasten eriarvoisuutta vahvistamalla vanhemmuuden tukea.

Varhaisella tuella syrjäytymistä vastaan

Syrjäytymisen on todettu olevan Suomessa todellinen haaste, joka aiheuttaa myös mittavia taloudellisia vaikutuksia. Varhaisella tuella, ongelman tunnistamisella ja sen ratkaisemisella oikea-aikaisesti ja oikealla tavalla, voidaan katkaista syrjäytymispolku.

Hyvää lapsuutta ja tasavertaisia mahdollisuuksia voidaan tukea monella tavalla. ITLA on tavoitteensa mukaisesti keskittynyt tieteellisen tiedon jalostamiseen palvelujärjestelmän kehittäjille, kentällä toimiville ammattilaisille sekä perheille. Työ on pitkäjänteistä ja sen tulokset eivät välttämättä näy heti eivätkä aina suurelle yleisölle ollenkaan. Pitkän aikavälin vaikuttavuus on kuitenkin se tavoite mihin työllä pyritään.

Lapset ja perheet seuraavalla itsenäisellä vuosisadalla

Eduskunta myöntää itsenäisyyden juhlavuoden juhlapäätöksellä rahoitusta valitsemaansa kohteeseen. Päätöstä ei ole vielä tehty, mutta yhteisymmärrys eduskunnan eri ryhmien välillä näyttää syntyneen siitä, että päätös kohdennetaan lasten ja nuorten hyväksi. Monta muutakin yhtä lailla hyvää kohdetta yhteiskunnassa eittämättä on. Lapsiin ja nuoriin panostaminen on monessa yhteydessä todettu hienoksi ja arvostettavaksi tavoitteeksi.

Yksi plus yksi on kolme eli yhteistyöllä saavutetaan aina enemmän

Mitään mitä ITLA on tähän asti tehnyt, se ei ole tehnyt yksin. Myös jatkossa on rahoituspohjasta riippumatta selvää, että työtä tehdään yhdessä lasten ja perheiden parissa toimivien sekä työtä kehittävien ja tutkivien tahojen kanssa erilaisissa verkostoissa ja kumppanuuksissa. Vanhan sanonnan mukaan pyörää ei kannata keksiä uudelleen eikä ITLAllakaan ole syytä kehittää sellaista toimintaa, jota joku muu jo ansiokkaasti hoitaa. Isona yhteisenä tavoitteena on hyvissä elinoloissa kasvavat maailman onnellisimmat lapset, joista kasvaa pystyviä Suomen tulevaisuuden aikuisia.

 

Kirsi Campello

Ohjelmakoordinaattori

Lapset, nuoret ja perheet 100-vuotiaassa Suomessa

*Lasten mielenterveyden edistäminen ja mielenterveyden häiriöiden ehkäisy. Näyttöön perustuvien menetelmien kartoitus (STM 2015) sekä Toimiva lastensuojelu. Selvitysryhmän loppuraportti (STM 2013)

YK:n huumeiden ja rikollisuuden torjunnasta vastaava toimisto United Nations Office on Drugs and Crime (2009)

Suomalaiset nuoret haastavat maailman johtajat sitoutumaan kestävään kehitykseen

Suomalaiset nuoret haastavat maailman johtajat sitoutumaan kestävään kehitykseen

Suomen YK-nuoret, Hämeenlinnan kaupunki ja ITLA ovat laatineet yhteistyössä kestävän kehityksen julistuksen, jossa esitellään nuorten sitoumuksia kestävän kehityksen puolesta ja haastetaan päättäjät kantamaan vastuuta siitä, että jätämme terveen ja kestävän yhteiskunnan myös lapsillemme. Julistuksen tavoitteena on välittää viestiä siitä, että jokainen voi pienillä konkreettisilla teoilla kantaa kortensa kekoon kestävämmän tulevaisuuden puolesta. Kun kestävän kehityksen periaatteisiin sitoutuvat yksityishenkilöiden lisäksi myös kunnat ja valtiot, vaikutukset kertautuvat ja voimme nähdä konkreettisia muutoksia parempaan.

Vuosi 2017 on ainutlaatuinen hetki tuoda esille kestävän kehityksen tavoitteita: on Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuosi sekä Suomen YK-nuorten 50-vuotisjuhlavuosi.

Arjen tekoja kestävän kehityksen eteen

Sitoumuksia on kerätty kesällä 2017 YK-nuorten omissa työpajoissa sekä erilaisissa tapahtumissa. Työpajatyöskentelyn pohjana ovat olleet YK:n kestävän kehityksen 17 periaatetta. YK-nuoret laati julistuksen kerätyn aineiston pohjalta.

Nuoret ovat sitoutuneet muun muassa käyttämään julkisia kulkuvälineitä ja suosimaan uusiutuvia energiamuotoja, tekemään rajat ylittävää yhteistyötä ja tukemaan tasa-arvoa ajavia poliitikkoja, puuttumaan kiusaamistilanteisiin sekä huolehtimaan omasta terveydestään ja kannustamaan ystäviään tekemään samoin. Näillä teoilla he pyrkivät hillitsemään ilmastonmuutosta, edistämään yhdenvertaisuutta ja huolehtimaan sekä itsestään että toisista.

Julistus koostuu sekä kirjallisesta koosteesta että lyhyestä videosta, jossa nuoret haastavat yhteisöjä sekä läheltä että maailmalla toimimaan kestävin menetelmin. Materiaali laaditaan suomeksi, englanniksi ja ranskaksi.

Luovutus tapahtuu New Yorkissa 15.9.2017

Juhlavuoden kunniaksi kestävän kehityksen julistus viedään Suomen YK-suurlähetystöön New Yorkiin. Julistus luovutetaan suurlähettiläs Kai Sauerille juuri ennen YK-viikkoa, 13.–18.9.2017 toteutettavalla matkalla.

Tervehdyksen luovuttaa kahden nuoren ja kahden Hämeenlinnan kaupungin edustajan muodostama delegaatio. Ohjelmassa on vierailu Suomen YK-edustustossa sekä YK:n kestävän kehityksen sihteeristössä.

Hankkeen suojelijana toimii presidentti Tarja Halonen

Presidentti Tarja Halonen toimii hankkeen suojelijana. Mukana yhteistyössä ovat Hämeenlinnan kaupunki ja ITLA, jotka ovat jo usean vuoden ajan rakentaneet yhteistä ohjelmaa juhlistamaan Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlaa. Hämeenlinnan Lasten ja nuorten juhlavuosi ja ITLA:n Lapset, nuoret ja perheet sata vuotiaassa Suomessa -ohjelma ovat osa valtakunnallista Suomi 100 -ohjelmaa. Yhdessä tahot muodostavat yhden juhlavuoden 2017 merkittävimmistä lasten ja nuorten ohjelmakokonaisuuksista. Yhteisenä tavoitteena molemmilla tahoilla on lasten ja nuorten asioiden tuominen päätöksenteon keskiöön. Suomen YK-nuoret on 1967 perustettu poliittisesti sitoutumaton ja valtakunnallinen nuorisojärjestö, joka on jo useamman vuoden keskittynyt tekemään kestävän kehityksen tavoitteita tunnetuksi nuorten keskuudessa. Julistuksen taustalla oleva kestävän kehityksen työpaja-projekti on niin ikään osa Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuotta.

Lisätietoja

Suomen YK-nuoret, Janette Sorsimo, puh. 040 568 4718, janette.sorsimo@gmail.com

Hämeenlinnan kaupunki, Jenna Kankaanpää, puh. 050 5643 877, jenna.kankaanpaa@hameenlinna.fi

ITLA, Kirsi Campello, puh. 040 630 1633, kirsi.campello@ilta.fi