Näyttöön perustuvan toiminnan vahvistuminen edellyttää kansallisia ratkaisuja lapsipolitiikassa

Blogi: Näyttöön perustuvan toiminnan vahvistuminen edellyttää kansallisia ratkaisuja lapsipolitiikassa

 

Olisiko vihdoin aika tehdä jotain?

 

”Suomeen olisi aiheellista perustaa muiden Pohjoismaiden tavoin kansallinen taho, joka koordinoisi alan kehittämistä, arvioisi lasten psykososiaalisten menetelmien tieteellistä perustaa ja välittäisi tätä tietoa sosiaali- ja terveyspalveluiden suunnitteluun, päätöksentekoon ja resursointiin sekä alan käytännön toimijoille.” Sitaatti on sosiaali- ja terveysministeriön Lasten mielenterveyden edistäminen ja lasten mielenterveyden häiriöiden ehkäisy -raportista (2015:42) neljän vuoden takaa.

 

Muotoilu on diplomaattisen välttelevä, asian olisi voinut sanoa suorasanaisemminkin. Näyttöön perustuvan toiminnan pitää vihdoinkin edetä, koska se olisi kaikkien etu: palveluja käyttävien lasten, lasten vanhempien ja myös hyvinvointipalvelujen tuottajien.

 

Näyttöön perustuvan toiminnan sudenkuopat

 

On kuitenkin hyvä pohtia sitä, miksi näyttöön perustuvan toiminnan alueellista ohjausta tarvitaan. Ensimmäinen syy liittyy validoitujen interventioiden juurtumisen ongelmiin. Implementointikirjallisuus on täynnä esimerkkejä siitä, miten uudet, vaikuttaviksikin todetut käytännöt ja työmenetelmät poistuvat käytöstä ennen kuin ne ovat edes juurtuneet. Tämä voi johtua osaamattomuudesta, ymmärtämättömyydestä, resurssien puutteesta tai näiden kaikkien yhteisvaikutuksesta.

 

Usein käy nimittäin niin, että alkuinnostuksen jälkeen validoidun intervention käyttö laantuu ja vähenee. Tuloksena tästä on se, että intervention käyttöön liittyvä tietotaito karisee.

 

Jos työmenetelmän käyttö muuttuu merkittävästi, menetelmä ei välttämättä ole enää vaikuttava tai siihen liittyvä oletettu hyöty jää saavuttamatta. Analogiana voidaan ajatella vaikkapa ihan konkreettisia työkaluja: vasara on hyvä työkalu, kun on tarkoitus vasaroida seinään naula, mutta vasara on aika huono työkalu, jos sitä käytetään sahaamiseen. Lasten kanssa sovellettavien interventioiden vaikuttavuus edellyttää esimerkiksi, että työmenetelmää käytetään samalla tavalla – riippumatta ajasta tai paikasta.

 

Lasten vanhemmat ja ammattikasvattajat ovat kuitenkin vain ihmisiä. Ihmiset eivät aina toimi loogisesti soveltaessaan tietoa, vaan jokainen toimija tulkitsee ja kääntää saamansa tiedon omalla tavallaan. Tämä tosiseikka jäsentyy hyvin Bruno Latourin, Michel Callonin ja John Law’n kehittämän toimijaverkkoteorian (Action Network Theory, ANT) avulla.

 

Mainitun teorian peruslähtökohta on, että yhteisöissä ihmiset ottavat jatkuvasti kantaa kohtaamiinsa uusiin ideoihin, tekniikoihin ja malleihin soveltaessaan niitä. Näin jotkut ideat vahvistuvat, toiset taas haihtuvat pois. Perusajatus Latourilla ja kumppaneilla on, että interventiota koskeva tieto välittyy sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Tämä ei tee elämää helpoksi niille, jotka ovat vastuussa interventioiden levittämisestä ja skaalaamisesta. Latourin ym. ajatuksia tulkiten voisi sanoa, että erilaiset intressit kamppailevat koko ajan intervention soveltamisen ”sielusta”.

 

Evidenssi siirtyy käytäntöihin informaatio-ohjauksen keinoin

 

Kun erilaiset intressit kamppailevat keskenään tieto yleensä myös muuntuu. Alueellisesta näkökulmasta tarkasteltuna tämä on toinen keskeinen syy sille, miksi osaamiseen tarvitaan ohjausta.

 

Suomessa lasten palvelujen näyttöön perustuvan toiminnan ohjaus toteutui lähinnä juridisen sääntelyn ja normiohjauksen keinoin aina 1990-luvun alkupuoliskolle saakka. Tuolloin sosiaali- ja terveydenhuollon ja opetussektorin keskusvirastojen tehtävänä oli valvoa, ohjata ja tarvittaessa sanktioida kuntia, jotka eivät toimineet sääntöjen mukaisesti.

 

Sittemmin julkisen politiikan ohjauksessa siirryttiin enenevässä määrin informaatio-ohjaukseen, joka perustui edellä mainittujen sektorien tutkimuslaitosten ja kehittämisyksiköiden suosituksiin ja eri tavoilla paikannettujen hyvien käytäntöjen esimerkin voimaan. Vuoden 1993 valtionosuusuudistus muutti radikaalisti valtion ja kuntien välistä valtasuhdetta poistaessaan normituksen ja valvonnan lähes kokonaan: kunnat alkoivat saada valtiolta tavallaan eräänlaista yleistä toiminta-avustusta, jonka suuruus jyvitetään kunnan taloudellisten edellytysten mukaisesti ja jonka käytöstä kunnat itse päättävät. Kunnan sisällä eri intressit kamppailevat siitä, miten resurssit jakaantuvat ja minkälaista toimintaa on käytössä.

 

2020-luvun alussa olemme kuitenkin uudessa tilanteessa. Tulevan hallituksen asialistalla on sosiaali- ja terveyspalvelujen reformi ja sen lisäksi myös kokonaisvaltainen sosiaaliturvaa koskeva uudistus. Näiden uudistusten mittaluokka on edellisen hallituksen tavoitteiden näkökulmasta entistä haasteellisempi. On selvää, että 2020-luvulla palvelutuotannon tulee olla paremmin kohdennettu kohti vaikuttavuutta. Enää ei riitä se, että tuotetaan erilaisia palveluja integroidusti – jatkossa palvelujen ja interventioiden tulee muodostaa jäsentynyt kokonaisuus, joka perustuu systemaattiseen ja myös teoreettis-käsitteelliseen ajatteluun ihmisten ja yhteisöjen hyvinvoinnista.

 

Uskomme, että tämä edellyttää uuttaa hyvinvointiteoreettista ajattelua. Eikä edes pelkästään sitä: meidän tulee myös ymmärtää se, miten lapsiin kohdistuvat interventiot vaikuttavat ja miten ne lisäävät lasten ja perheiden hyvinvointia ja luovat positiiviselle kasvulle uudenlaisia edellytyksiä.

 

Kasvun tuki on jo avannut latua

 

Itsenäisyyden juhlavuoden lastensäätiö on yhdessä kumppaneidensa kanssa ottanut tosissaan näyttöön perustuvan toiminnan kehittämisen haasteen. Kasvun tuki -toiminnan kautta (kasvuntuki.fi) arvioitu, paras tieto lasten kasvun tueksi tuodaan lasten ja perheiden parissa toimivien ammattilaisten, lähiesimiesten ja keskijohdon tueksi.

 

Kasvun tuki -toiminnan kautta esimerkiksi alakoulun opettaja tai varhaiskasvattaja saa käyttöönsä vaikuttavan työmenetelmän, joka oikein käytettynä auttaa häntä toimimaan lasten kasvua tukevalla tavalla haastavissakin tilanteissa. Lasten ja perheiden tasavertainen pääsy tuen piiriin vahvistuu. Pitkällä tähtäimellä hyötyy myös valtio, joka nykytilanteessa maksaa ison laskun siitä, että mielenterveyttä ei hoideta perustasolla silloinkaan, kun se olisi mahdollista. Paljon on vielä tehtävää, jotta vaikuttava työ lasten kasvun tueksi lähiyhteisöissä juurtuisi – paitsi ruohonjuuritasolla, myös alueellisesti ja ennen kaikkea myös valtakunnallisesti. Suomi tarvitsee leveämmät hartiat ja johdonmukaisuutta tietoon ja näyttöön perustuvaan johtamiseen.

 

Jatkossa on syytä terävöittää tekemistämme kiinnittämällä huomiota validoitujen interventioiden juurruttamiseen. Huomiota täytyy kiinnittää myös siihen, miten ylimpien päätöksentekijöiden johtamiskoulutuksella ja lapsipolitiikan haastelähtöisellä innovaatiotoiminnalla avataan uusia latuja näyttöön perustuvan toiminnan vakiintumiseksi keskeiseksi osaksi hyvinvointipalvelujen kokonaisuutta.

 

Kohti uudenlaista osaamisen ohjaamista ja tukemista?

 

Jos tieto siirtyisi suoraviivaisesti ammattilaisten – sosiaalityöntekijöiden, lastentarhanopettajien, psykologien, lääkärien ja hoitajien – käyttöön, meillä olisi hyvin suurella todennäköisyydellä nykyistä paljon vähemmän käytösongelmaisia tai ahdistuneita lapsia peruspalveluissa. Heidän kohtalonaan on nyt jäädä ilman oikea-aikaista tukea tai tukea ollenkaan.

 

Vanhaan normiohjaukseen ei tietenkään ole paluuta julkisen politiikan ohjauksessa, mutta nykyistä näyttöön perustuvaa informaatio-ohjausta tulee uudistaa, ja mielellään älykkäällä tavalla. Mitä tehdä, kun kunta, riippumatta valtakunnallisista suosituksista, ei noudata suositusten linjaa? Rangaistaanko toiminnasta käyttämällä vanhaa normiohjausta vai tyydytäänkö taivuttelemaan ja suostuttelemaan kuten informaatio-ohjauksen hengessä kuuluisi tehdä? Käytännössä kysehän voisi olla siitä, että vaikuttaviksi todettujen työmenetelmien ja interventioiden soveltajia palkitaan ja heidän toimintatapaansa arvostetaan ja kannustetaan muitakin uudistumaan samaan suuntaan.

 

Tulevan hallituskauden aikana toteutettavan sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmän reformin myötä Suomeen pitäisi luoda toimiva rakenne lasten palveluiden näyttöön perustuvan osaamisen tueksi kunnissa ja alueilla. Tämä vaatimus pitäisi myös sisällyttää tulevaan hallitusohjelmaan tai sitä koskevaan toimeenpanosuunnitelmaan.

 

Jotain on jo sentään tässä asiassa tapahtunut. Sosiaali- ja terveysministeriön osaamis- ja tukikeskustyöryhmän asettamispäätöksessä (STM 6337/2019) yhdeksi keskeiseksi tavoitteeksi on asetettu ratkaisun löytäminen Itsenäisyyden juhlavuoden lastensäätiön näyttöön perustuvien menetelmien koordinoinnille, seurannalle ja juurtumiselle. Olemme iloisia, että asia on mainittu asettamispäätöksessä, mutta siitä on vielä pitkä matka kansalliseen näyttöön perustuvan toiminnan koordinaatioon ja kehittämiseen.

 

Myös palvelujärjestelmän paikallisella ja alueellisella tasolla pitäisi alkaa tapahtua palvelutoiminnan integraatiota, joka vahvistaisi myös näyttöön perustuvan toiminnan ideaa. Lasten ja nuorten eheän kasvun näkökulmasta keskeistä olisi vahvistaa yhteistyötä esimerkiksi sosiaalityön ja psykiatrian välillä siten, että toiminnassa hyödynnetään sairaanhoitopiirien osaamista. Tämä mahdollistaisi konsultoinnin sekä lasten ja nuorten eheän hoitoketjun rakentumisen. Samanlaisia yhteistyön siltoja pitää ennakkoluulottomasti rakentaa myös muiden sosiaali-, terveys- ja sivistystoimen rakenteiden ja kansalaisjärjestöjen välille. Kysymys on loppujen lopuksi yksinkertaisesta asiasta – asioita ja palvelujärjestelmän haasteita pitäisi vähitellen alkaa oppia katsomaan lapsen näkökulmasta.

 

Ei sen enemmästä, eikä vähemmästä.

 

Kehitysjohtaja Petra Kouvonen

Toimitusjohtaja Petri Virtanen

 

18.4.2019

Tieto ei muutu toiminnaksi itsestään

Blogi: Tieto ei muutu toiminnaksi itsestään

 

Sähkökään ei tule luoksemme automaattisesti töpselistä

 

Me kaikki käytämme sähköä. Sähkön saamiseksi maksamme sekä sähköstä itsestään, mutta myös sen siirtämisestä. Sähkö ei siis tule luoksemme lämmöksi ja valoksi automaattisesti sähkötöpselistä. Sähkö pitää siirtää.

 

Sähkön siirtohinnan nousu on herättänyt syystäkin paljon porua. Sähkön siirtäminen maksaa suurin piirtein yhtä paljon kuin itse sähkö. Joku tolkku siirtohinnoittelussa tulee tietysti olla, mutta analogia sähkön siirtämisen ja tiedon välittämisen välillä on kuitenkin huomionarvoinen. Ollakseen jotain, tiedon pitää siirtyä ja välittyä. Merkittävä tieto ilman tiedon välittämistä on – ikävä kyllä – merkityksetöntä. Tiedon siirtäminen, syntetisointi, uudelleen analysointi ja muokkaaminen ymmärrettävään muotoon vaatii taloudellisia ja ajallisia resursseja vähintään yhtä paljon kuin tiedon tuottaminen.

 

Tieteellisen tiedon monimutkaisuus

 

Tieteellinen tieto ei siis muutu automaattisesti toiminnaksi. Tähän on monta syytä. Tiede voi ensinnäkin olla vaikeaselkoista, sitä on vaikea ymmärtää. Esimerkkinä voidaan mainita filosofian akateeminen ”kauhukakara” Ludwig Wittgenstein, joka väitteli tohtoriksi vuonna 1929 Cambridgen yliopistossa teoksellaan Tractatus Logico-Philosophicus ja josta sittemmin tuli mainitun yliopiston filosofian professori.

 

Wittgensteinin väitöskirjasta on muuten sanottu, että sitä voi lukea sujuvasti vain muutama ihminen maapallolla. Wittgensteinin vastaväittäjinä olivat aikakauden tähtifilosofit Russell ja Moore. Väitöstilaisuus oli farssi, joka päättyi Ray Monkin Wittgenstein-biografian mukaan niin, että Wittgenstein lopetti tilaisuuden, laski kätensä vastaväittäjiensä harteille ja totesi kuolettamattomasti: ”tiedän, ettette tule koskaan ymmärtämään sitä, mitä yritin sanoa” (Monk 1990).

 

Tieteellinen tieto ei välttämättä istu ammattilaisten ja päätöksentekijöiden maailmankuvaan

 

Toinen syy siihen, ettei tieteellinen tieto muutu toiminnaksi itsestään tai automaattisesti, on se, ettei tieteellisen tiedon vastaanottaminen ole itsestään selvää. Ihmisille on nimittäin leimallista se, ettemme välttämättä usko sellaista tietoa, joka ei sovi maailmankuvaamme tai josta meille ei ole jollain tavalla määriteltyä hyötyä.

 

Lee McIntyre on kirjassaan Dark Ages osuvasti sanonut, että ihmiset todellakin välttävät sellaista tietoa, joka on jollain tavalla ristiriidassa maailmankuvamme kanssa: tällöin tapahtuu helposti niin, että suhtaudumme tietoon emotionaalisesti, emmekä rationaalisesti (McIntyre 2006).

 

Mieti vaikka hetki sitä, miten ilmastomuutosta koskevaan tietoon ja tietämykseen tänä päivänä suhtaudutaan. Osalle ihmisistä koko ilmastomuutosta ei ole olemassa, osa pitää ilmiötä olemassa olevana mutta täysin liioiteltuna, osa taas suhtautuu asiaan kuolemanvakavasti.

 

Tiedon palasista kohti tiedonmuodostuksen kokonaisuutta

 

Saamme tietoa koko ajan erilaisista lähteistä, sitä tuotetaan erilaisissa ympäristöissä ja hyödynnetään erilaisilla areenoilla. Tiedolla voidaan ajatella olevan useita erilaisia markkinoita: akateemiset, kaupalliset, päätöksenteon, ammatilliset ja suuren yleisön markkinat (Ylijoki ym. 2011).

 

Tieteenalojen välillä ja sisällä on lainalaisuuksia, jotka vaikuttavat siihen, miten tietoa käsitellään. Tutkimustiedon merkitystä on vaikea hahmottaa ja arvioida, jos se esitetään irrallaan kontekstista. Ihmisten innostaminen jostakin yksittäisestä, kontekstista irrallaan olevasta asiasta on usein pikemminkin haitallista kuin hyödyllistä ja jopa harhaanjohtavaa. Sen sijaan tarvitaan kontekstia ja kokonaisuudentajua.

 

Tieto päätöksenteon pohjana – realismia ja utopiaa

 

Tiedon käyttämistä päätöksenteossa pidetään tavoiteltavana ja tärkeänä. Yhteiskuntapolitiikan valmistelun, päätöksenteon ja toimeenpanon tulisi perustua tutkittuun tietoon, koska se vahvistaa päätöksenteon tietopohjaa ja parantaa päätöksenteon laatua ja vaikuttavuutta.

 

Päätöksenteon kontekstit ovat kuitenkin erilaisia eivätkä päätöksentekijät ole yhtenäinen joukko. Päätöksiä ei myöskään tehdä puhtaasti tiedon pohjalta. On vähän utopistista ajatella, että yhteiskuntapoliittinen päätöksenteko perustuisi aina tietoon ja rationaaliseen ajatteluun. Tämä on ollut iso keskustelu julkisen politiikan ja hallintotieteen alalla jo 1950-luvulta alkaen. Tutkimusten perusteella tiedämme nykyisin, että päätöksenteon logiikkaa selittävät tutkimustiedon lisäksi paitsi päätöksentekijöiden maailmankuva myös tunteet ja henkilökohtainen kokemus.

 

Miten tietoa sitten pitäisi käsitellä ja välittää, että sitä voidaan hyödyntää päätöksenteossa?

 

Tiedon ja päätöksenteon yhdyspintaosaaminen

 

Knowledge brokering on toimintaa, jonka avulla voidaan pienentää tiedon ja käytännön välillä olevaa kuilua ja rakentaa siltoja tiedon tuottajien ja käyttäjien välille. Kyseessä on kuitenkin tiedon jakamista laajempi toimintamalli.

 

Tälle englanninkieliselle sanaparille on yllättävän vaikea löytää napakkaa suomenkielistä vastinetta. Hannu-Pekka Ikäheimo (2019) on määritellyt asiaa ”tutkitun tiedon ja päätöksenteon yhdyspintaosaamiseksi ja sen kehittämiseksi” ja hän on oikeilla jäljillä. Kyse on tiedon siirtämisestä yhdyspinnalta toiselle.

 

Laajasti ymmärrettynä tämä tiedon siirron rajapintaosaaminen pitää sisällään seuraavaa: tiedon hallintaa, tiedon linkittämistä, vaihtoa ja luomista vuorovaikutuksessa muiden kanssa sekä voimavarojen (capacity-building) ja luottamuksen rakentamista. Tiedon yhdyspintaosaamisen tavoitteena on ymmärtää poliittista, sosiaalista ja taloudellista kontekstia ja avustaa päätöksentekoa. (Bornbaum ym. 2015; Phipps 2017.)

 

Itlan yhdyspintaosaaminen alkoi Kasvun tuesta

 

Itlan Kasvun tuki -toimintaan on sisältynyt näyttöön perustuvien menetelmien arviointikriteeristön rakentaminen, menetelmien arviointi − tutkimuksen läpikäynti, menetelmään perehtyminen ja arvion antaminen − menetelmien levittäminen ja implementoiminen sekä näyttöön pohjautuvan toimintakulttuurin rakentamisen tukeminen. Kasvuntuki.fi-sivusto on jäävuoren huippu, tietolähde, jossa arviointityön tulokset on esitetty yleiskielellä ja tieto on alan ammattilaisten käytettävissä.

 

Tarkoituksemme on kehittää Itlaa tulevina vuosina lapsipolitiikan tiedon yhdyspintaosaamisen kansalliseksi ja myös kansainväliseksi suunnannäyttäjäksi. Tiedon siirtämiseksi Itlan kantaverkosta edelleen hyödynnettäväksi käytetään monia eri väyliä: julkaisuja, raportteja, analyyseja, podcasteja ja videota.

 

Tavoite on vaativa, mutta kuitenkin realistinen. Tarkoituksemme on tähän liittyen hakea mallia maailmalta, muun muassa Kanadasta, missä on ansiokkaasti kehitetty päätöksenteon tueksi lapsiin ja perheisiin liittyvissä asioissa niin sanottua rapid learning -metodiikkaa John Lavisin johdolla Toronton liepeillä olevassa McMaster-yliopistossa.

 

Tekstimme lopuksi – ja huipennukseksi – viittaamme kosmologian professori Kari Enqvistiin (2019), joka kirjoittaa tuoreessa kolumnissaan, että ”…faktoja enemmän yhteiskuntaelämä kaipaisi kriittistä, erittelevää ajattelua”. Tutkimus tuottaa tietoa, mutta faktat saavat merkityksensä vain asiayhteydestään. Sitä tiedon yhdyspinnoillakin tapahtuu, faktoista syntyy merkityksellistä tietoa, mutta ainoastaan jos, ja vain jos, tiedon tuottamisen ja faktoihin päätymisen prosessit ovat läpinäkyviä.

 

 

Petri Virtanen, toimitusjohtaja

Kirsi Campello, viestintäpäällikkö

 

Blogitekstiä varten on haastateltu professori John Lavista McMaster yliopistosta Kanadasta. Lavis on Department of Health Evidence and Impact -laitoksen professori ja on perustanut ja johtaa McMaster Health Forumia ja Forum+ohjelmaa, joiden tarkoituksena on kehittää tapoja tuoda parasta olemassa olevaa tutkimusnäyttöä päätöksenteon ja järjestelmätason työn tueksi. Professori Lavis vieraili Suomessa Itlan kutsumana helmikuussa 2019.

 

Lähteet

 

Bornbaum CC, Kornas K, Peirson L, Rosella LC (2015) Exploring the function and effectiveness of knowledge brokers as facilitators of knowledge translation in health-related settings: a systematic review and thematic analysis. Implementation science: IS, 10, 162. doi:10.1186/s13012-015-0351-9.

 

Enqvist K (2019).  Tutkijat äkkiä julkisuuteen opettamaan kuinka ajatellaan ja ollaan kriittisiä.  Ylen kolumni. https://yle.fi/uutiset/3-10727419.

 

Ikäheimo HP (2019) Tieteen hyökkäysjoukot eivät riitä – päätöksentekoon tarvitaan osallistavaa tiedon luontia. Sitran blogi.  https://www.sitra.fi/blogit/tietoa-valittavan-toiminnan-tehostaminen-ei-yksin-riita/.

 

McIntyre L (2006) Dark ages. The case for a science of human behaviour. The MIT Press, Cambridge Massachusetts.

 

Monk R (1990) Ludwig Wittgenstein. The duty of a genius. Vintage, New York.

 

Phipps DJ, Brien D, Echt L, Kyei-Mensah G, Weyrauch V (2017) Determinants of successful knowledge brokering: a transnational comparison of knowledgeintermediary organizations.  Research for All, 1 (1), 185–97. doi: 10.18546/RFA.01.1.15.

 

Ylijoki OH, Lyytinen A, Marttila L (2011) Different research markets: a disciplinary perspective. Higher Education (00181560), 62(6), 721–740.  https://doi.org/10.1007/s10734-011-9414-2.

 

 

10.4.2019

Onko lapsimyönteinen yhteiskunta yhteiskuntapoliittinen tavoite vai julkisen politiikan keino?

Blogi: Onko lapsimyönteinen yhteiskunta yhteiskuntapoliittinen tavoite vai julkisen politiikan keino?

 

Maailman epävarmuus

 

Strategioita ja toimintasuunnitelmia on tehty maailman sivu – erilaisia monella tapaa, erilaisilla odotuksilla ja vaikutuksilla. Strategiat liittyvät erityyppisiin asioihin, kuten sodankäyntiin, kauppaan, myyntiin, markkinointiin ja viestintään. Eipä siis ihme, että strategisen johtamisen koulukuntia on lukuisia. Esimerkiksi Henry Minzberg erottaa kirjoittajakumppaneineen kaikkiaan kymmenen koulukuntaa toisistaan [1]. Strategisen johtamisen tapoja on varmasti tätäkin enemmän. Esimerkiksi Google Scholar antaa hakusanaparilla strategic management 3 540 000 osumaa (!). Se on aika paljon ja kertoo strategisen johtamisen vetovoimasta myös akateemisella kentällä.

 

Strategisen johtamisen keskellä on ajatus tiedosta. Tietoon kannattaa nykyisin suhtautua vähintäänkin skeptisesti. Jeremy Fantl ja Matthew McGrath arkipäiväistivät aikanaan kirjassaan Knowledge in an uncertain world tämän skeptisyyden hienosti toteamalla, että teemme kaikki virheitä, mikä ei johdu pelkästään siitä, että tarkoituksellisesti väheksymme meille tarjottua tietoa. Me vain yksinkertaisesti uskomme johonkin, johon haluamme uskoa. Kirjoittajien mukaan ihmisten ensisijaiset tiedonlähteet (joista totutusti saamme tietoa) ovat luonteeltaan erehtyväisiä siinä mielessä, että ne johtavat meitä aika usein vääriin johtopäätöksiin [2]. Organisaatiotutkimuksessa puhutaan tällöin hahmotusvääristymistä.

 

Politiikka on alue, jossa päätöksenteot tietovirrat ovat suuria, lonkeromaisia ja ennen muuta monimutkaisia. Oletus politiikasta rationaalisen päätöksenteon areenana on paitsi liioitteleva, myös absurdi. Politiikkaan nimittäin kuuluu, että tietoa käytetään hyväksi omien tarkoitusperien tavoittelemiseen. Se tekee politiikasta politiikan.

 

Strategioiden laatimisesta strategiseen ajatteluun

 

Politiikka (politics) ja julkinen politiikka (public policy) ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Lapsipolitiikka ja perhepolitiikka ovat esimerkkejä julkisen politiikan alueista.

 

Julkisessa politiikassa on viime vuosina voimistunut ajatus tiedolla johtamisesta ja siitä, että tietämys päätöksenteon valintatilanteissa olisi mahdollisimman suuri koskien sekä tehtyjä päätöksiä että oletuksia koskien päätösten seurauksista. Ratkaisuna on esitetty, että meidän pitäisi tehdä ero strategisen suunnittelun ja strategisen sensitiivisyyden välillä. Strateginen suunnittelu kuvaa terminä strategiaa ajallisesti rajattuna erillisenä projektina. Strateginen sensitiivisyys viittaa taas siihen, että strategia ei ole projekti, vaan pikemminkin ajattelutapa, jonka pitäisi kulkea läpi koko organisaation. Tutkimuskirjallisuudessa tätä on kutsuttu myös ketteräksi tai joustavaksi strategiaksi, johon liittyy jatkuvan strategisen sensitiivisyyden ajatus, resurssien liikuteltavuuden idea ja johdon yhtenäisyys valittujen strategisten painopisteiden tavoittelemisessa [3].

 

Tiedon määrän lisääminen ei välttämättä auta, jos ymmärryksemme tietämyksestä on puutteellinen. Joskus on hyvä tietää etukäteen, koska tällä on monesti positiivisia vaikutuksia. Tulevaisuudentutkijat arvostavat ennakointia, koska se on tuntosarvien suuntaamista tulevaisuuteen. Ennakointi on varautumista tiedon varassa – katseen suuntaamista tulevaisuuteen ja johtopäätösten tekemistä tulevaisuudessa esiin nousevista asioista. Tällä hetkellä näemme ympärillämme megatrendit ja heikot signaalit murtavat maata jalkojemme alla, mutta emme välttämättä osaa vielä sanoa millaiset tulevaisuuden ilmiöt näkyvät ympärillämme jo nyt.

 

Kansallinen lapsipolitiikka tekee tuloaan

 

Maaliskuun alussa julkaistiin tulevalle hallitukselle politiikkavalintoja mahdollistava hahmotelma tulevien vuosien ja vuosikymmenten lapsipolitiikan sisällöksi. Lapsen aika -raportti sisältää paljon hyvää tausta-aineistoa ja ennen muuta tietoa, jonka varaan kansallista lapsistrategiaa voi jatkossa alkaa rakentamaan [4].

 

Jännityksellä voi odottaa nyt sitä, millaisia valintoja tulevat hallitukset tekevät. Tulevilta strategisilta valinnoilta ei voi odottaa muuta kuin sitä, että Suomesta tehdään seuraavien vuosikymmenten aikana maailman lapsimyönteisin yhteiskunta.

 

Olisi syytä pohtia sitä, mikä on yhteiskuntapoliittisen tavoitteen ja keinon välinen ero.

 

Olisi syytä pohtia sitä, mikä on yhteiskuntapoliittisen tavoitteen ja keinon välinen ero. Tavoitteet ovat kansanvaltaisen demokraattisen prosessin myötä kiteytyviä ajatuksia siitä, mihin suuntaan yhteiskuntaa pitäisi kehittää. Maailman lapsimyönteisin yhteiskunta on tavoite, joka on ajallisesti pitkäjänteinen ja saa todennäköisesti kannatusta politiikan kentällä laidasta laitaan. Yhteiskunnan lapsimyönteisyys on samassa sarjassa yhteiskuntapolitiikan tavoitteiden joukossa kuin ilmastomuutoksen pysäyttäminen.

 

On tärkeätä, että lapsimyönteistä yhteiskuntaa rakennetaan pitkäjänteisesti, yli hallituskausien ja vuosikymmenten. Yhtä tärkeätä on, että toimeen tartutaan nyt heti, koska ratkaisua vaativat asiat eivät voi odottaa. Lapsiperheköyhyys, lasten eriarvoisuus ja turvallisten kasvuympäristöjen puute ovat asioita, joilta ei saa sulkea silmiä eikä niihin puuttumista voi siirtää tulevaisuuteen.

 

Kokonaan oma lukunsa taas ovat julkisen politiikan keinot, joilla isoja ja merkityksellisiä yhteiskuntapolitiikan tavoitteita toteutetaan. Politiikkainstrumentit (public policy instruments) jaetaan perinteisesti kolmeen luokkaan: juridiseen ohjaukseen (lainsäädäntö), taloudelliseen ohjaukseen (julkisen hallinnon budjettiresurssien kohdentaminen) ja informaatio-ohjaukseen (tiedolla johtaminen; erilaiset selonteot, strategiadokumentit jne.). Julkisen hallinnon roolit vaihtelevat kovasti näissä keinoissa. Yksi viime vuosien kiinnostavimmista jäsennyksistä tällä alueella on ollut UK Policy Labin malli julkisen hallinnon eri rooleista. Mallissa korostuu julkisen hallinnon toimijoiden rooli uudistusten kumppanina, kokeilijana ja mahdollistajana [5]. Esimerkkinä voidaan todeta, että työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen ja perhevapaamallin uudistaminen ovat julkisen politiikan keinoja lapsimyönteisen yhteiskunnan rakentamisessa.

 

Itla-säätiö edistää lapsimyönteistä yhteiskuntaa

 

Säätiön hallitus on käsitellyt säätiön vuoden 2019 toimintasuunnitelmaa loppuvuodesta 2018 alkaen. Toimintasuunnitelman perustana on vahva usko siihen, että olemme matkalla kohti entistä lapsimyönteisempää Suomea – ollaksemme Suomessa tässä asiassa maailman parhaita parinkymmenen vuoden aikaperspektiivillä. Tämä edellyttää sitä, että lasten ja perheiden hyvinvoinnin kysymykset on nostettu hallinnollis-poliittisen päätöksenteon keskiöön ja että tutkimustietoon perustuvilla interventioilla edistetään merkittävällä tavalla lasten ja perheiden parempaa hyvinvointia.

 

Säätiö haluaa edistää lapsimyönteisen yhteiskunnan rakentamista. Tätä silmällä pitäen se tuottaa yhteistyökumppaneidensa kanssa verkottuneena luotettavaa, objektiivista ja avointa tietoa lasten hyvinvointiin liittyvien toimenpiteiden vaikutuksista, lasten ja perheiden arjesta ja hyvinvoinnista. Ajatus on, että tutkittu tieto auttaa alan ammattilaisia ja päätöksentekijöitä suoriutumaan paremmin ja paremmilla vaikutuksilla tehtävistään.

 

Johtamiskoulutus on merkittävässä roolissa tulevina vuosina kaikilla julkisen politiikan lohkoilla, eikä lapsi- ja perhepolitiikka ole tässä suhteessa mikään poikkeus. Päätöksentekijöiden johtamiskoulutuksella voidaan nimittäin vaikuttaa siihen, miten päätöksiä jatkossa tehdään ja miten lapsille ja perheille palveluja järjestäviä ja tuottavia organisaatioita johdetaan niin, että lasten ja perheiden hyvinvointi on palvelurepertuaarin keskiössä. Tästä syystä säätiö kouluttaa vuoden 2020 alusta alkaen lapsipolitiikan keskeisiä yhteiskunnallisia päätöksentekijöitä ja tekee samalla aloitteita lasten ja perheiden hyvinvoinnin parantamiseksi.

 

Maailmalla tehdään paljon kiinnostavaa lapsipolitiikkaan ja -palveluihin liittyen ja näitä oppeja on syytä välittää myös Suomen suuntaan.

 

Kolmantena toiminnan muotona säätiöllä on jatkossa tutkimusavusteisen innovaatiotoiminnan edistäminen lasten ja perheiden palvelujen alueella. Suomessahan on perinteisesti kiinnitetty huomiota palvelujen innovoimiseen, mutta tämä on tavallaan tehty metodisesti kestämättömällä tavalla. Jatkossa säätiö on kiinnostunut innovatiivisuuden prosessista – siitä, miten asioita oikeasti uudistetaan ja millaisia alueellisia ja paikallisia konteksteja, vauhdittajia ja hidastavia tekijöitä lapsipalvelujen uudistamiseen liittyy. Tätä varten organisoimme jatkossa lapsipolitiikan ennakointiverkoston toimintaa, rahoitamme innovatiivisiin palvelukonsepteihin liittyviä tutkimushankkeita ja levitämme kokeilujen lupaavia käytäntöjä. Tässä yhteydessä on tärkeätä kääntää katse myös maailmalle – maailmalla tehdään paljon kiinnostavaa lapsipolitiikkaan ja -palveluihin liittyen ja näitä oppeja on syytä välittää myös Suomen suuntaan.

 

Lopuksi voi tietysti kysyä: Millä tavalla edellä sanottu onnistuu? Tähän on helppo vastata. Kukaan ei pärjää yksin. Lähtökohtana on, että säätiön palveluksessa on lapsipolitiikan ja -palvelujen parhaat osaajat ja sen yhteistyöverkostot koostuvat alan kotimaisista ja kansainvälisistä edelläkävijöistä.

 

Tervetuloa mukaan tekemään maailman lapsimyönteisintä yhteiskuntaa!

Petri Virtanen
toimitusjohtaja

Petri Virtanen

Viittaukset

[1] Minzberg H, Ahlstrand B, Lampel J (2005) Strategy safari. A guided tour through the wilds of strategic management. Free Press, New York.[2] Fantl J, McGrath M (2011) Knowledge in an uncertain world. Oxford University Press, Oxford, s. 6.

[3] Doz Y, Kosonen M, Virtanen P (2018) Strategically agile government. In: Farazmand A. (ed.) Global Encyclopedia of Public Administration, Public Policy and Governance. DOI:10.1007/978-3-319-31816-5_3554-1.

[4] Lapsen aika. Kohti kansallista lapsistrategiaa 2040. Valtioneuvoston julkaisuja 2019:4. Helsinki.

[5] UK Policy Lab (2018). https://www.slideshare.net/Openpolicymaking/styles-of-intervention-for-government-policymaking, accessed on 11.6.2018.

29.3.2019

Blogi: Keskeneräisyyden sietäminen ja organisoitu yhteistyö

Blogi: Keskeneräisyyden sietäminen ja organisoitu yhteistyö

 

Muutoksen aika, totta tosiaan

 

Elämme muutosten aikaa. Sitä ei käy kiistäminen. Varmemmaksi vakuudeksi riittää se, että vaivaudumme katsomaan ympärillemme. Brexit, geopolitiikan murros, kauppasodat, politiikan vallannut populismi, yhteiskunnan mediallistuminen ja erilaisten yhteiskunnallisten reformien (esim. sote-uudistuksen) kaatuminen kertovat siitä, että jokin on pysyvästi muuttunut.

Kiinnostava kysymys on, miten ihmiset toimivat organisaatioissa näiden muutosten keskellä, miten muutoksia ”eletään” ja miten niihin liittyvää keskeneräisyyttä osataan sietää.

 

Katariina II Suuri ja keskeneräisyyden sietämättömyys

 

Muutoksen tuulet ovat ennenkin puhaltaneet. 1700-luvun viimeisillä vuosikymmenillä Venäjän hallitsijana oli keisarinna Katariina II Suuri, jolla oli tapana matkustella ison valtakuntansa eri puolilla alamaistensa keskuudessa. Keisarinnan luonteelle oli ominaista moni asia, mutta erityisesti malttamattomuus erilaisten uudistusten läpiviemisessä.

Keisarinnan luottoministerille Grigori Potemkinille keisarinnan mukana matkustaminen merkitsi monenlaista sydämentykytystä. Hänen tehtävänään oli kulkea noin päivämatkan päässä keisarinnan saattueen edellä ja huolehtia siitä, että keisarinnalla ei olisi turhia murheita mietittävänään. Hän pystytti talojen julkisivujen eteen valekulisseja niissä kylissä, joihin keisarinna oli tulossa. Näin talot saatiin näyttämään vauraammilta ja paremmilta kuin mitä ne oikeastaan olivatkaan. Keisarinnan vaunujen mentyä ohi kulissit purettiin kovalla kiireellä Potemkinin ohjeiden mukaisesti ja ne toimitettiin kiertotietä seuraavaan keisarinnan vierailukohteena olevaan kylään.

Nykypäiviin asti on säilynyt käsite Potemkinin kulissi. Sillä tarkoitetaan kaunista ulkokuorta, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä kulissin takana olevan todellisuuden kanssa. Potemkinin kulissi on huijausta, mutta samalla se kuvastaa keskeneräisyyden sietämättömyyttä.

 

Organisaatioita voidaan muuttaa, kunhan päästään hahmotusvääristymien yli

 

Tapa, jolla organisaatio- tai rakennemuutoksia pyritään tekemään, ei ole muuttunut vuosikymmenten saatossa. Haasteena on ollut, että ihmiset eivät hevillä hahmota systeemi- ja interventioteoriaa ja siksi organisaatiomuutoksia on tehty vuosikymmeniä pitkälti samalla tavalla.

Hyvin usein “dekontekstualisoitu” ja “top-down”-uudistustyö tuottaa uupuneita ja kyynistyneitä asiakkaita, työntekijöitä ja johtajia. Perinteinen muutosvastarinta on tällaisen lähestymistavan luonnollinen ilmentymä. On perin ymmärrettävää, ettei oppimista ole tapahtunut. Liian pitkään on pyritty tekemään vääriä asioita oikeammin.

Yleinen hahmotusvääristymä on, että organisatoriset muutokset sijoittuisivat lineaarisina aikajatkumoina pysyvyyden kausien väliin, ikään kuin muutos olisi aina hetkellinen epookki ja sitä voisi hallita. On helppo kuvitella, että joku sosiaali- ja terveydenhuollon asiantuntija ajattelee nykyisin, että ”…loppuisipa tämä sote-uudistus, jotta voisimme palata tekemään perustyötämme”. Maailma on ikävä kyllä ajanut tällaisen ajattelukaavan ohi monta kymmentä vuotta sitten. Muutokset ovat tässä ja nyt, ne ovat isoja ja pieniä, ja niitä tapahtuu jatkuvasti. Organisaatiot ovat jatkuvan muutoksen tilassa, ainoastaan muutosnopeus vaihtelee. Ei ole enää olemassa yksittäistä hetkeä, milloin muutos olisi “käynnistynyt”, “käynnissä” tai “loppunut”.

Toinen usein kuultu hahmotusvääristymä liittyy kehittämisen työkalujen soveltamiseen. Kovin usein asiantuntijapalveluiden myyjät ja ostajat keskittyvät kehittämisen työkaluihin. Organisaation psykohistoria ja sen myötä syntyneet psykososiaaliset ilmiöt sivuutetaan. Kehittäjiltä ei nimittäin keinot lopu, kun puhutaan organisaatioiden muuttamisesta. On helppo keskittyä kauniiseen ulkokuoreen – Potemkinin kulissiin. Ongelmana usein kuitenkin on, että tällaiset interventiot liittyvät melkeinpä aina ”pelkkään” toiminnan kehittämiseen ja vain satunnaisesti siihen, että organisaatio (pois)oppisi ja pystyisi jatkossa ratkaisemaan ongelmia itsenäisesti.

Kolmas yleinen hahmotusvääristymä liittyy siihen, että muutos pitää jalkauttaa samanaikaisesti kaikkialle organisaatioon. Tällainen tasapäistäminen ei takaa tasa-arvoa jatkuvassa muutoksen tilassa, vaan tuottaa enemmän ongelmia kuin ratkaisuja. Toki joskus on perusteltua edelleen toimia näin, mutta sen merkitys vähenee jatkuvasti – muutokset ovat yhä enemmän tilannekohtaisesti muotoutuvia. Kaikille samaa samanaikaisesti -lähestymistavassa taustalla on usein johtajien toive kohdistamisesta, vaikka yhä useammin tarkoituksenmukaisempi tapa hahmottaa muutosta olisi johdonmukaisuus.

 

Sinfoniaa vai jazzia?

 

Musiikkimaailmassa sinfoniaorkesteri edustaa kohdistamista, jonka tarkoituksena on tehdä organisoitua yhteistyötä ja luoda harmonista musiikkia ennalta määritettyjen nuottien perusteella. Muutokselle, poikkeavuuksille tai improvisaatiolle ei ole sijaa. Kapellimestarilla on yksinään tilannekuva kokonaisuudesta. Toisaalta jazz-bändi edustaa johdonmukaisuutta, jossa edelleen tehdään organisoitua yhteistyötä, mutta ennalta määriteltyjä nuotteja ei ole olemassa. Improvisaatio ja poikkeamat ovat tervetulleita ja haluttuja. Yhdessä luominen, kokeileminen ja oppiminen ovat jazz-bändien viehättävyyden keskiössä.

Keskeneräisyyden sietämättömyys syntyy tavallaan edellä mainittujen hahmotusvääristymien seurauksena. Kiteyttäen voisi todeta, että muutoksiin liittyvä ahdistus kasvaa helposti, koska muutosten ajallista ja tilannekohtaista luonnetta ei ymmärretä eikä muutosten interventio- tai systeemiteoriaa oikeasti tunneta tai osata soveltaa. Siksi laaja-alaisten systeemisten muutosten aikaansaaminen on vielä vaikeusasteeltaan oma lukunsa.

 

Ratkaisumalleja

 

Ensinnäkin, muutosten temporaalisuutta voi johtaa. Oppimista ja poisoppimista voidaan suunnata sellaiseen toimintaan, joka tekee muutoksista arkipäiväisiä, paremmin hyväksyttäviä ja helpommin kommunikoitavia. Kyse on siis interventio-osaamisesta. Samaan liittyy strategisen ajattelutavan muutos. Ennen strateginen ajattelu liittyi strategiapapereiden laatimiseen ja siihen liittyvän organisaatioprotokollan ylläpitämiseen. Nykyään puhutaan strategisesta herkkyydestä ja elastisuudesta, joka on johtajien työssä aina läsnä.

Toiseksi, organisaatiomuutoksissa pitäisi käyttää systemaattisesti sellaista interventiometodiikkaa, jonka avulla organisaatio oppii kysymään ”mikä on ongelmana kontekstissamme” ja ”miten se voidaan ratkaista”. Toisin sanoen, intervention aikana organisaatio oppii systeemisen jatkuvan kehittämisen metodiikan ja intervention lopputuloksena (erityisesti päättäjien) ajattelu muuttuu, jonka seurauksena systeemi muuttuu ja edelleen kyvykkyys muuttuu.

Kolmanneksi, toiminnan kehittäminen pitäisi aloittaa useammin arjen työstä ja päätyä arjen työhön. Arjen työn kehittämisellä ja kokeiluilla ihmisistä tulee muutoksen tekijöitä eikä muutoksen kohteita. Useimmiten muutosta tehdään edelleen tayloristisesta perusolettamuksesta käsin siten, että muutoksen suhteen päätöksenteko on eriytetty työstä ja joku muu tekee muutoksen. Tämä saattoi onnistua vielä noin sata vuotta sitten, mutta ei enää. Nykyään digitalisaatiota voidaan käyttää tekemään muutostilanteissa vanhoja asioita nopeammin. Tätä ilmiötä kutsutaan digitaaliseksi taylorismiksi.

Muutoksien keskeneräisyyden sietäminen on kestävyyslaji sen vuoksi, että organisoitu yhteistyö on nykyisin aikamoisessa murroksessa ja sen myötä johtaminen myös muuttuu. Kannattaa pitää mielessä se, että organisoitu yhteistyö on ollut läpi vuosisatojen sivilisaatiomme menestyksen perusta ja on varmasti sitä jatkossakin. Johtaminen on vain yksi keino toteuttaa organisoitua yhteistyötä. Tämä saattaa olla vaikea ajatus johtamisen näkökulmasta maailmaa katsovalle.

Jotta pystymme tekemään organisoitua yhteistyötä niissä organisaatioissa, joissa toimimme, meidän pitää päivittää nykyiset, ehkä kaavoihin kangistuneet tapamme hahmottaa muutoksia. Kangistuminen voi liittyä muutosten temporaalisuuteen (epookki vs. jatkuva), laatuun (iso vs. pieni) ja paikallisuuteen (yleissitova vs. tilannekohtainen).

 

Johtamisesta tulee fasilitointia

 

Johtajat ovat nykyään paljon riippuvaisempia työntekijöistä ja palvelujen käyttäjistä kuin joskus aikaisemmin. Työntekijät ja palvelujen käyttäjät ovat asiantuntijoita ja näin ollen yhteiskehittämiseen pitää leipoa sisälle aito osallistava ja toiminnallinen elementti. Johtajista ja esimiehistä onkin hyvää vauhtia tulossa itseohjautuvuuden mahdollistajia, erilaisuuksien toisiinsa kytkijöitä, törmäyttäjiä ja ryhmätyöprosessien asiantuntijoita. Jatkuvan muutoksen tilassa systeemi- ja interventioteorioiden ymmärrys ja soveltaminen korostuvat entisestään.

Kannustamme varsinkin sosiaali- ja terveydenhuollon asiantuntijoita pohtimaan omaa työtänsä jatkuvana muutoksena. Odottavan aika voi tulla aika pitkäksi, jos jää odottamaan Grande Finale -tason muutoksia. Sen sijaan voi lähteä liikkeelle arjen työstä, ottaa asiakkaat ja potilaat mukaan muutostyöhön, ja miettiä vaikuttavuuden näkökulmasta uudenlaisia työskentelytapoja palvelujen käyttäjien kanssa. Kun näin toimitaan, sosiaali- ja terveydenhuollossa ei tarvitse vaivata päätään sillä, millaisia Potemkinin kulisseja päätöksentekijöiden suuntaan kasataan.

Aito muutos lähtee liikkeelle kulissien takaa, ruohonjuuritasolta ja arjesta. Muutostilanteessa valtarakenteet aiheuttavat aina kapasiteetin vajaakäyttöä ja johtavat opittuun avuttomuuteen ja hidastavat eteenpäin menoa. Usein organisaatio haluavat säilyttää entisen – hyväksi koetun vanhan. Tästä syystä muutoksessa on kyselopulta luopumisesta ja (pois)oppimisesta, jonka mahdollistaa systeemi- ja interventioteorioihin perustuva muutoksenmetodiikka.

 

Petri Virtanen & Hermanni Hyytiälä

 

Petri Virtanen on Itlan toimitusjohtaja
ja dosentti Helsingin, Tampereen
ja Lapin yliopistoissa.

 

 

 

 

 

 

Hermanni Hyytiälä toimii johtavana konsulttina
Goforella. Hän on erikoistunut organisaatioiden
kyvykkyyden parantamiseen auttamalla päättäjiä
tekemään parempia asioita – ei vanhoja asioita
paremmin.

 

 

 

 

15.3.2019

Lapsipolitiikka muuttuvassa Suomessa

Tervetuloa tulevaisuuteen – maailma ympärillämme on jo muuttunut

 

Suomalainen yhteiskunta on muuttunut viimeksi kuluneiden vuosikymmenten aikana melkoisesti. Suomesta on tullut palveluyhteiskunta. Globaalisuus tuo koko ajan mukanaan mahdollisuuksia ja uhkia. Maailmasta on tullut monimutkaisempi, mikä tarkoittaa käytännössä yhteiskunnallisten ilmiöiden ja instituutioiden keskinäisriippuvuutta. Edustuksellisen demokratian kriisi näkyy monissa kansallisvaltioissa ja ylikansallisissa instituutioissa.

 

Talouden ja työn murros on jättänyt jälkensä yhteiskuntaan, työmarkkinoihin, työmarkkinoiden instituutioihin, yrityksiin, julkisiin palveluihin, kansalaisyhteiskuntaan – ja kaikkien kansalaisten, ennen muuta lasten, nuorten ja lapsiperheiden elämään. Jotkut tutkijat ovat varoittaneet, että Suomea uhkaa aidosti ensimmäistä kertaa viimeksi kuluneeseen sataan vuoteen voimakas kahtiajakojen aikakausi. Kansalaisia jakavat vastakkaisiin ryhmiin eriarvoisuus ja poliittinen populismi.

 

Lapsipolitiikan näkökulmasta elämme tavallaan risteysvaiheessa. Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikka -teoksen julkaiseminen sytytti kipinän, jonka vanavedessä maatalousvaltainen maamme uudistettiin hyvinvointivaltioksi. 1970-luvun suurista lainsäädäntöuudistuksista seurasi hyvinvointivaltion pala palalta rakentaminen. Kun asiaa tarkastelee jälkikäteen, hyvinvointivaltion myötä syntyi sosiaaliturvan ja hyvinvointietuuksien ja palvelujärjestelmän kokonaisuus, joka 2010-luvun lopussa näyttää moniulotteiselta, osin päällekkäiseltä ja vaikeasti koordinoitavalta.

 

Systeemiset muutostekijät ovat täällä

 

Yhteiskunnassamme vaikuttaa tällä hetkellä useita samanaikaisia systeemisiä muutostekijöitä, joille on leimallista läpitunkevuus, kattavuus ja suuret heijastusvaikutukset. Tällaisia systeemisiä muutostekijöitä ovat esimerkiksi ilmastonmuutos, digitalisaatio, yhteiskunnan mediallistuminen, tiedon merkityksen lisääntyminen ja kulutuskäyttäytymisen muutokset.

 

Lapset kohtaavat näiden muutostekijöiden vaikutukset arjessaan, kotonaan, koulussa, kaveripiirissään, harrastuksissaan ja palveluja käyttäessään.

 

Lapsien, nuorten ja perheiden elämässä muutokset tarkoittavat sitä, että ymmärrys työelämästä ja käsitykset oppimisesta muuttuvat. Epätasa-arvo lisääntyy lasten arjessa. Käsitykset perheestä ja perherakenteesta ovat koko lailla toisenlaisia kuin mitä ne olivat vielä noin 20 vuotta sitten. Perheet monimuotoistuvat myös jatkossa.

 

Suomessa syntyvyys on laskenut viidenneksen seitsemässä vuodessa 2010-luvun kuluessa. Muutos on dramaattinen. Syntyvyyden tasoa kuvaava kokonaishedelmällisyysluku oli Suomessa 1,87 vuonna 2010 kun vastaava luku oli Tilastokeskuksen hiljattain julkaisemien tilastojen mukaan vuonna 2017 Suomen historian matalimmalla tasolla (1,49). Edellisen kerran syntyvyys on laskenut näin monena perättäisenä vuotena Suomessa 1960-luvulla.

 

Edessämme on vielä isompi muutos

 

Tulevaisuudentutkijat ovat arvioineet, että seuraavat 20 vuotta tulevat muuttamaan maailmaa enemmän kuin edelliset 200 yhteensä. Ymmärtääksemme muutoksen koon, meidän on siis tavallaan ajateltava mahdottomia asioita. Esimerkiksi viime vuosina on puhuttu paljon siitä, että työ loppuu teknologiamurroksen myötä. Tilanne on todellisuudessa juuri päinvastoin: uusi teknologia luo uutta työtä. Toki on niin, että jokin työ loppuu, mutta samalla syntyy paljon uutta työtä. Ja tämä kaikki heijastuu lapsiin ja nuoriin, nykyisiin ja tuleviin.

 

Uudet teknologiat tulevat muuttamaan elämäntapamme ja -tyylimme. Miltei kaikki asiat tehdään tulevaisuudessa eri tavalla. Esimerkiksi matkapuhelin oli aikanaan aluksi vain pelkkä puhelin. Myöhemmin matkapuhelimesta tuli älytietokone ja palvelualusta monelle muulle asialle. Samalla tavalla lapsiperheiden sähkö- ja robottiautot ovat aluksi vain ”autoja”, mutta myöhemmin niistä tulee todennäköisesti sofistikoituja palvelualustoja. Myös älykodeista (ja älykouluista) tulee palvelualustoja. Nämä palvelualustat voivat yhdistää yllättäviä toimijoita toisiinsa.

 

Teknologinen murros tulee tulevina vuosina entistä suuremmalla ryminällä lasten, nuorten ja perheiden arkeen. Oletko koskaan miettinyt, millainen on virtuaalilaseilla luettava lastenkirja? Siinä ensimmäiseksi kaikki kuvat ja kirjaimet voivat karata kirjasta ja ne pitää ensin juosta kiinni laajennetussa todellisuudessa ja pistää takaisin kirjaan, ennen kuin lapsi voi rauhoittua iltasadulle. Iltasatujen kuunteleminen voi jatkossa edellyttää myös älykkäitä tehtäviä: pitää esimerkiksi osata sanoa jotakin englanniksi tai tietää mitä on 2 + 1.

 

Hyvinvointijärjestelmiemme joustavuus lisääntyy jatkossa voimakkaasti: koulutus- sekä sosiaali- ja terveysjärjestelmän on siedettävä erilaisuutta ja tuettava ihmisten kykyä tarttua uuteen. Jatkossa lapsiperheiden erilaiset toimeentulon tavat on ”kerättävä yhteen” joustavaksi kokonaisuudeksi, joka mahdollistaa ja kannustaa kaikkea tekemistä ja aktiivisuutta. Vaikka suurimmalla osalla suomalaisista on tulevaisuudessakin ihan tavalliset työsuhteet tavallisilla työpaikoilla, niin yhä suurempi joukko joutuu kuitenkin keräämään toimeentulonsa monesta eri lähteestä, monella eri tavalla eri aikaan ja samanaikaisesti.

 

Pirstaleisesta tutkimuksesta evidenssiperusteiseen lapsipolitiikkaan

 

Lapsia koskevaa tutkimustietoa on tällä hetkellä olemassa paljon, mikä on hieno asia. Ongelma on, että tieto on pirstaleista ja sitä on vaikea hyödyntää lapsipolitiikan suunnittelussa, toimeenpanossa ja arvioinnissa. Lapsia koskeva tutkimustieto ei välttämättä tavoita päätöksentekijöitä, lapsipalvelujen ammattihenkilöstöä – eikä suurta yleisöä. Näyttöön perustuvasta päätöksenteosta meillä on Suomessa paljon opittavaa maailmalta, esimerkiksi Kanadasta ja Australiasta.

 

Lapsia koskeva tutkimuksemme on tähän asti painottunut usein – ja ehkä liiallisesti –hyvinvointitutkimuksen tradition mukaisesti erilaisiin lasten, nuorten, perheiden ja vanhemmuuden ongelmiin, eikä niinkään lapsuutta tukeviin ja kannattaviin voimavaratekijöihin.

 

Julkisen politiikan kysymyksenä lapsipolitiikka ja lasten palvelujärjestelmä on nykyisin vahvasti sektoroitunut. Eri sektorit ja ammattikäytännöt ovat ratkoneet lasten asioita ja ongelmia omalla logiikallaan ja usein vailla keskinäistä yhteistyötä, dialogia ja koordinaatiota.

 

Meillä on vielä paljon tehtävää. Mutta meillä on myös mahdollisuus. Voimme vaikuttaa siihen, että jatkossa niin julkisen politiikan kuin tutkimuksen alueella huomioidaan paremmin lasten arjen ja elämän moninaisuus.

 

Petri Virtanen

Itlan toimitusjohtaja

Petri Virtanen

 

15.2.2019

Kasvun tuen blogissa: Uskotko myös yksisarvisiin?

Uskotko myös yksisarvisiin? “Tämä kysymys esitettiin minulle, kun olin työstämässä Kasvun tuki -hankkeen loppuraporttia. Kysyjä viittasi vahvaan luottooni siitä, että maakuntauudistus toteutuu ja sote-uudistus saadaan maaliin. Koska työmme linkittyy vahvasti käynnissä oleviin uudistuksiin ja rakennamme valtakunnallisesti tulevaisuuden lapsiperhetyötä, toimintamme ja puheemme todella sisältävät vahvan oletuksen siitä, että nämä uudistukset toteutuvat.” Näin kirjoittaa Maiju Salonen Kasvun tuen blogissa.

Lue koko teksti: https://www.kasvuntuki.fi/uskotko-myos-yksisarvisiin/

 

Miten Itlan toiminta auttaa lapsia?

Itlan tavoitteena on edistää lasten ja lapsiperheiden hyvinvointia. Tähän on monia tapoja.

 

Välillä eduskunnan Itlalle lahjoittaman pääoman hyödyntäminen herättää keskustelua. Itla on keskittynyt vahvistamaan rakenteita, joiden kautta lapset, nuoret ja perheet voivat saada parhaaseen tietoon nojaavaa psykososiaalista tukea tasavertaisesti ja oikea-aikaisesti koko maassa. Nykyisin tiedetään, että lasten ja nuorten kasvun tukemiseen on tutkitusti tehokkaita keinoja. Näitä keinoja voidaan hyödyntää siellä missä lapset muutenkin ovat ja elävät eli perheessä, päiväkodissa tai koulussa. Osaa voidaan käyttää esimerkiksi myös sosiaalihuollossa.

 

Ongelmana Suomessa on ollut jo pitkään, että hyviksi todetut keinot eivät siirry käytäntöön ja niitä ei ole tarjolla yhdenvertaisesti koko maassa. Vastatakseen tähän pulmaan Itla on perustanut tieteellisen Kasvun tuki -toimituksen, jonka tehtävänä on arvioida ja julkaista lapsia ja nuoria arkielämässä tukevia vaikuttavia menetelmiä. Kasvuntuki.fi-portaalista lasten ja nuorten parissa työskentelevät ammattilaiset löytävät tietoa menetelmistä ja niiden vaikuttavuudesta.

 

Esimerkiksi lasten käytöshäiriöt on psykiatrisen hoitoonlähettämisen keskeisin syy 5-12 vuotiaiden lasten keskuudessa Suomessa (Huikko ym., 2017). Itlan vastaus tähän ongelmaan on Kasvun tuki -sivulla olevat arvioidut ja tieteelliseen näyttöön perustuvat menetelmät. Itla myös kouluttaa ammattilaisia vaikuttavimpien menetelmien käyttöön ja tukee niiden juurtumista palveluihin yhdessä Suomen Mielenterveysseuran kanssa. Kasvun tuki -toiminnassa on sama ajatus kuin esimerkiksi Käypä hoito -suosituksissa. Riippumatta maantieteellisestä sijainnista ja tuen antajasta samoihin ongelmiin vastataan samoilla menetelmillä ja keinot perustuvat tieteelliseen näyttöön.

 

Kasvun tuki on ollut Itlan vuoden 2018 tärkeintä toimintaa. Vuoden aikana menetelmien käyttöön koulutettiin yli 1.000 ammattilaista ja noin 10.000 perhettä sai tukea vanhemmuuteen. Kasvun tuki toimi vuoden 2018 pääasiassa Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelman (LAPE) hankerahoituksella. Vuonna 2019 toiminta jatkuu Itlan rahoittamana.

 

Itla ei ole perinteinen apurahasäätiö

 

Monet säätiöt toimivat jakamalla hakemusten perusteella tutkimus- tai toiminta-apurahoja ja avustuksia. Itlan sääntöjen mukaan avustuksia voidaan jakaa tieteelliseen tutkimukseen, mutta se on vain yksi osa säätiön toimintaa. Itlalle lahjoitettavaa pääomaa koskevassa lakialoitteessa todetaan mm. näin: ”Toimintatapana on pyrkiä parantamaan olemassa olevia palveluja ja suunnata palvelujen kehitystä tieteelliseen näyttöön perustuen vaikuttavammaksi ja näin tukea vanhemmuutta sekä palvelujen tuottajia ja järjestäjiä” (Lakialoite LA782017 vp). Itlan toimintaa voidaan luonnehtia palveluna palveluille, jonka edistää tutkimustiedon siirtymistä käytännön työhön ja hyödyttää sitä kautta lapsiperheitä.

 

Eduskunnan juhlapäätöksestä käytännön toimiin

 

Eduskunta lahjoitti 100-vuotisjuhlapäätöksellä Itlalle 50 miljoonan euron pääoman. Päätös tehtiin joulukuussa 2017 ja pääoma lahjoitettiin tammikuussa 2018. Säätiön säännöt uusittiin juhlapäätöksen yhteydessä. Uusien sääntöjen mukainen valtuuskunta valittiin maaliskuussa ja hallitus toukokuussa 2018.

 

Vuoden 2018 toiminta perustui ennen juhlapäätöstä tehtyyn toimintasuunnitelmaan. Itlan uusi toimintastrategia valmistuu alkuvuoden 2019 aikana ja saadun lahjoituksen tuotoilla toteutettava, lainmukainen toiminta käynnistyy toden teolla tänä vuonna.

 

Petra Kouvonen

Itlan asiamies, kehitysjohtaja

22.1.2019

 

Uusi Itla – lapsikentän luotettava ja tarkkanäköinen palvelija?

Uusi Itla – lapsikentän luotettava ja tarkkanäköinen palvelija?

 

”The temptation to form premature theories upon insufficient data is the bane of our profession”

(Sherlock Holmes kirjassa The Tragedy of Birlstone)

Yllä olevalla sitaatilla Itsenäisyyden juhlavuoden lastensäätiön (Itla) hallituksen varajäsen, Suomalaisen Lääkäriseura Duodecim ry:n Käypä hoito -päätoimittaja, dosentti Jorma Komulainen päätti esityksensä Itlan kokouksessa 22.5.2014. Tuossa kokouksessa vedettiin suuntaviivat lasten ja perheiden psykososiaalisen tuen Kasvun tuki -toimituksen (kasvuntuki.fi) työlle. Paikalle oli Duodecimin lisäksi alan muita keskeisiä toimijoita Suomesta sekä vastaavan toimituksen kansainvälinen edustus Hollannista ja Norjasta. Tänään, runsaat neljä vuotta strategian linjaamisen ja vuosi eduskunnan juhlapäätöksen jälkeen Sherlock Holmesin sitaatti ja sen merkitys kaikuu ajankohtaisempana kuin koskaan.

Toiminnan vahvan tiedollisen pohjan lisäksi tarvitaan pitkäjänteisyyttä, koska tulosten näkyviksi tekeminen saattaa vaatia vuosien tutkimusta ja tiedon toimintaan siirtäminen vielä vuosien seurantaa. Jälkimmäinen korostuu, kun kyseessä on yhteiskunnallinen interventio, kuten lapsen sijoittaminen, vanhemmuuden tuki tai masennuksen ennaltaehkäisyyn tarkoitettu interventio oppilashuollossa. Tiedon vaikuttavuuden osoittaminen, vaikuttavuustiedon levittäminen ja vaikuttavien työtapojen juurruttaminen on kaiken kaikkiaan usein hitaasti palkitsevaa työtä, kuten Sherlock Holmesin sitaattikin antaa ymmärtää. Oikoteitä kestävälle toiminnalle harvemmin on. Ja onhan asia moraalisestikin niin, että yhteiskunnan varoja ei tulisi käyttää, jos toiminnalta puuttuu tiedollinen pohja. Itlan työn vahva sitoutuminen tiedolliseen pohjaan oli myös eduskunnan Itlalle myöntämän lahjoituksen perusteena.

 

Tavoitteena parhaaseen olemassa olevaan tietoon nojaava tuki

Keskeinen lähtökohta toiminnassa on tähän saakka ollut strateginen valinta siitä, mihin toiminnassa keskitytään ja mikä rajataan pois. Itla on vuodesta 2013 osana Lapset, nuoret ja perheet satavuotiaassa Suomessa -ohjelmaa pyrkinyt vastaamaan tietopohjaan perustuen aikamme suurimpaan haasteeseen lasten ja perheiden elämässä Suomessa. Viesti on ollut selvä. Suomalaisten lasten voidessa fyysisesti yhä paremmin, mielenterveyden saralla samaa positiivista kehitystä ei ole ollut nähtävissä. Työ kentällä on laadultaan vaihtelevaa ja tiedollinen koordinaatio eri toimijoiden sekä päätöksenteon, johdon ja toiminnan välillä ontuu. Tämä näkyy esimerkiksi siten, että samaan neulansilmään tuotetaan valtakunnallisesti runsaasti eri toimintaa, joka ei juurru, sen sijaan että arviointi- ja seurantatieto johdattelisivat valintoja. Siksi tarvitsemme parhaaseen olemassa olevaan tietoon nojaava tukea ja tuen jalkauttamista tasavertaisesti kaikille Suomessa asuville lapsiperheille.

 

Alku laajempaan muutostyöhön lähti menetelmäarvioinnista

Itlan Kasvun tuki -työssä on rakennettu kriteeristö, jonka avulla tieteellinen neuvosto arvioi menetelmien luotettavuutta ja jonka antaman tiedon perusteella valikoituu menetelmiä valtakunnallisesti levitettäviksi.  Itlan tiedollinen seulonta, karsiminen ja kartoittaminen ei kuitenkaan ole pelkkää menetelmien arviointia ja levittämistä. Kyseessä on pikemmin osa laajempaa muutostyötä, jota esimerkiksi Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelma (LAPE) on myös pyrkinyt edistämään. Pitkällä tähtäimellä kohderyhmänä voivat ammattilaisten lisäksi olla myös väestö sekä päättäjät, joille tuotetaan tutkittuun tietoon pohjaavia eväitä siitä, miten vahvistaa suojaavia tekijöitä lasten kasvussa ja miten vastaavasti voidaan vähentää lasten mieltä haittaavia toimintatapoja.

Itlan paikan tarkentuminen tiedollisella kentällä voi vaatia rajaamista myös muihin tiedontuottajiin nähden. Itla ei voi olla esimerkiksi rahareikien paikkaaja. Tehtävää pitää myös rajata suhteessa tiedon luonteeseen. Esimerkiksi epidemiologisen tiedon tai rekisteritiedon käsittely ei välttämättä kuuluu Itlan oman tehtävän piiriin. Itlan tulee tietysti hakea toimintansa painotukset näistä tietovarannoista, joilla kuitenkin on omat erityiset osaamiskeskittymänsä suomalaisessa tiedontuottajakentässä. Parhaimmillaan Itla voi toimia kuin hyvä palvelija, joka ei aina prosessin aikana pidä itsestään ääntä, mutta toimii taustalla toimintaa ohjaillen ja osaa aiheen niin vaatiessa astua esiin ja tuoda luotettavan lausunnon etsivälle, joka pyrkii ratkaisemaan monimutkaisen mysteerin.

 

Petra Kouvonen

Itlan asiamies, kehitysjohtaja

5.12.2018

 

Vierasblogi: Mihin tarvitaan kansallinen ensitieto-suositus?

Ensitietoa tarvitaan, kun perheenjäsenet kohtaavat lapsen tai sikiön sairauden tai vammaisuuden. Ensitiedolla on merkitystä perheen koko loppuelämälle ja sille miten perhe pärjää sairauden kanssa. Oikeanlaisen ensitiedon antaminen voitaisiin varmistaa kansallisella suosituksella. Nykyisen Käypä hoito -suositusten mallin puitteissa tätä ei voi tehdä, koska ensitieto ei sovellu arvioitavaksi sen kriteereillä. Tarvitaankin välineitä antaa suosituksia myös sellaisista terveydenhuoltoon liittyvistä tärkeistä aiheista, joita ei ole mielekästä lähestyä nykyisessä järjestelmässä.

 

Sote tulee! Tai sitten ei. Kummassakin tilanteessa ihmiset sairastavat, tarvitsevat hoitoa ja kohtaavat tilanteita, joissa tarvitsevat sosiaalipalveluja. Kummassakin tilanteessa sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset tekevät työtään ja johtajat ja päättäjät vaikuttavat heidän työoloihinsa.

 

Kummassakin tilanteessa soten päämäärä ja tavoitteet ovat niin hyvät, että niiden saavuttamiseksi pitää toimia. Päämääränähän on, että ”kaikki Suomen asukkaat saavat sosiaali- ja terveyspalveluja laadukkaasti ja yhdenvertaisesti.” Tavoitteena on, että ”ihmisten hyvinvointi- ja terveyserot vähenevät. Sosiaali- ja terveyspalveluissa otetaan käyttöön parhaat ja tehokkaimmat toimintatavat.” (Lähde Valtioneuvoston verkkosivu alueuudistus.fi/mika-on-sote-uudistus)

 

Mitä voimme tehdä sosiaali- ja terveyspalvelujen laadukkuuden ja yhdenvertaisuuden eteen? Parhaiden ja tehokkaimpien toimintatapojen käyttöön ottamiseksi?

 

Voimme huolehtia siitä, että sosiaali- ja terveydenhuollon käytännön työn tueksi laaditaan huolellisia, näyttöön perustuvia suosituksia. Suosituksia, jotka tukevat ammattihenkilöitä käytännön työssä ja edistävät niin sosiaali- kuin terveyspalvelujen laatua. Suosituksia, jotka samalla tukevat ja edistävät perheiden ja lasten hyvinvointia.

 

Lääketieteellisten hoitopäätösten tueksi on olemassa suosituskäytäntö. Suomalainen Lääkäriseura Duodecim laatii lääkäreiden, hammaslääkäreiden, terveydenhuollon ammattihenkilöstön ja kansalaisten hoitopäätösten pohjaksi Käypä hoito -suosituksia. Käypä hoito -suositukset ovat riippumattomia, tutkimusnäyttöön perustuvia kansallisia hoitosuosituksia. Niissä käsitellään tärkeitä suomalaisten terveyteen ja sairauksien hoitoon ja ehkäisyyn liittyviä kysymyksiä. Käypä hoito -suositusten avulla voidaan parantaa hoidon laatua ja vähentää hoitokäytäntöjen vaihtelua.

 

Käypä hoito -suositusten malli ei kuitenkaan kata kaikkia tärkeitä hoitoon liittyviä aiheita. Ensitieto on yksi tällainen tärkeä aihe, joka taipuu huonosti Käypä hoito -suosituksen perinteisiin raameihin ja josta tarvittaisiin Hyvä käytäntö -suositus. Ensitieto on perheille annettavaa tietoa, silloin kun lapsella tai sikiöllä todetaan vamma tai sairaus.

 

Ensitiedon laatu vaikuttaa koko perheen loppuelämään. Jos ensitieto on vaillinaista, hämmentävää tai vääränsävyistä, perhe jää epätietoisuuden ja näköalattomuuden tilaan. Tapahtunutta vahinkoa voi olla vaikea korjata myöhemmin. Ensitiedon antaminen on hyvin haasteellinen tehtävä, ja sitä pidetäänkin terveydenhuollossa yhtenä vaikeimmista tehtävistä. Ammattilaisia ei saa jättää yksin ja ilman tukea ensitiedon antamisen kanssa. Yliopisto- ja keskussairaaloille v. 2013 tehdyn kyselyn mukaan lääkärit ja hoitohenkilökunta toivovatkin tukea ensitiedon antamiseen ja koulutusta perheiden kohtaamiseen. YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen 6 artikla velvoittaa sopimusvaltioita takaamaan lapselle henkiinjäämisen ja kehittymisen edellytykset mahdollisimman täysimääräisesti. Yleissopimuksen 24 artikla korostaa vanhemmille annettavan tiedon ja tuen merkitystä lapsen terveysoikeuden toteutumiselle.

 

Ensitiedon antamiseen perheille tarvitaan koko maan kattava yhtenäinen malli, jotta perheet voivat yhdenvertaisesti saada apua ja tukea odottamattomassa ja haastavassa elämäntilanteessaan. Esimerkiksi Irlannissa on saatu hyviä kokemuksia valtakunnallisesta, näyttöön perustuvasta suosituksesta ensitiedon antamiseen. Suositus Informing Families of their child´s disability ‐ National Best Practice Guidelines on laadittu laajan tutkimustyön pohjalta ja se on saanut virallisen valtakunnallisen aseman Irlannissa vuonna 2012. Sekä vanhemmat että terveydenhuollon ammattilaiset ovat olleet yksimielisiä siitä, että malli ja siihen perustuva koulutus ovat tuoneet kaivatun työvälineen ensitiedon antamiseen ja että niiden käyttöön ottaminen on parantanut ensitiedon laatua. Suositus on käytössä kaikissa sairaaloissa, joissa hoidetaan lapsia. Lisäksi suosituksen tueksi ylläpidetään laajaa verkkosivua. Sivulta löytyy tietoa sekä vanhemmille että ammattilaisille. Ensitiedon antamisen käytäntöjä Suomessa edistävä ensitietoverkosto suomensi irlantilaisen suosituksen vuonna 2014. Se on saanut hyvää palautetta niin vanhemmilta kuin terveydenhoitoalan ammattilaisilta.

 

Lähtökohtana terveyspalveluissa on lapsen etu, jo heti varhaisesta alusta alkaen. Kun lapsen ja perheiden palvelut koordinoidaan ja integroidaan alusta lähtien lasta ja perhettä aidosti hyödyttäväksi kokonaisuudeksi, on mahdollista vahvistaa lasten ja perheiden omia voimavaroja, elämänhallintaa ja osallisuuden ja kohdatuksi tulemisen kokemuksia. Lapsen hyvinvoinnin, kuntoutumisen ja oppimisen perusta on perheiden ja ammattilaisten välisessä yhteistyössä. Kansallinen ensitietosuositus tarjoaisi perustaa ja työkalun moniammatilliselle ja monialaiselle yhteistyölle.

 

Irlantilaiset ovat onnistuneet luomaan toimivan ”Hyvä käytäntö -suosituksen” ensitiedon antamisesta. Sen täytyy olla mahdollista myös Suomessa.

 

Kirjoittajat:

Miina Weckroth
Hankepäällikkö, LT. Minua kuullaan -hanke, Vammaisperheyhdistys Jaatinen ry
miina.weckroth@jaatinen.info

Elina Vienonen
Vapaaehtoistoiminnan päällikkö, Autismi- ja Aspergerliitto ry
elina.vienonen@autismiliitto.fi

Kirsi Pollari
Erityisasiantuntija, OTM, TtM, YTM. Lastensuojelun Keskusliitto
kirsi.pollari@lskl.fi

Lisätietoa:

Irlantilainen ensitiedon suositus; Informing Families of Their Child’s Disability – National Best Practice Guidelines: www.informingfamilies.ie

Irlantilaisen suosituksen suomennos: jaatinen.info/ensitieto

Suomen Ensitietoverkosto: tietoajatukea.jaatiswiki.wikispaces.net/Ensitieto 

 

 

 

Vierasblogi: Varhaiskasvatusta vai esiopetusta – minkä ikäisenä?

Varhaiskasvatusta vai esiopetusta – minkä ikäisenä?

Uudistukset lapsen näkökulmasta: Lyheneekö lapsuus?

 

Lea Pulkkinen

Psykologian professori emerita, Jyväskylän yliopisto

Perustuu esitelmään varhaiskasvatuksesta vastaavien ja tutkijoiden maakunnallisessa työkokouksessa Keski-Suomen sosiaalialan osaamiskeskuksessa (KOSKE), Jyväskylässä 3.5.2018

 

Opettajien ammattijärjestö (OAJ) perusteli äskettäin tekemää ehdotustaan esikoulun aloittamisesta jo viisivuotiaana sekä lapsen ominaisuuksilla, oppii nopeasti tietoa, että esikoulun vaikutuksilla perhetaustan vaikutusten vähenemiseen. Molemmat perustelut ontuvat ja kätkevät taakseen talouspoliittisia intressejä. Tarkastelen niitä seuraavassa.

1. Kehityksen kiirehtiminen

 

Kasvatusfilosofiset näkemykset eivät nykyisin ohjaa kasvatuksen ja koulutuksen järjestämistä. Luotettavilta näyttäviä perusteluita esitetään talouspoliittiselta perustalta; esim. Karila (2016) tuo esiin, miten Maailmanpankki, OECD, EU ja eri maiden hallitukset ovat nostaneet varhaiskasvatuksen kehittämisen työlistoilleen. Väite, että viisivuotias oppii nopeasti tietoa sisältää oletuksen, että lapsen kasvattamista yhteiskunnan tuottavaksi kansalaiseksi voidaan tehostaa aloittamalla opetus nykyistä aikaisemmin.

 

Auktoriteetiksi on nostettu Nobel-palkinnon saanut taloustieteilijä James Heckman. Eräänlaisena iskulauseena tai mantrana toistetaan, että suurin hyöty saadaan investoimalla niin varhain kuin mahdollista lapsiin. Tätä käytetään perusteluna sille, että investoinnit tehdään kodin ulkopuoliseen hoitoon. Mantrasta puuttuu sen loppuosa, jonka Heckman (2011) mainitsee: suurin hyöty lapsiin investoinnista saadaan investoimalla niin varhain kuin mahdollista lapsiin, jotka elävät hyvin heikoissa oloissa (disadvantaged conditions), joissa on köyhyyttä, vanhempien päihderiippuvuutta ja mielenterveysongelmia. Tutkimus, johon hän viittaa, on tehty Amerikassa 1960-luvulla 64:llä köyhyydessä eläneellä mustaihoisella lapsella, joille tarjottiin ylimääräistä varhaiskasvatusta. Vuosia myöhemmin todettiin, että he ansaitsivat enemmän rahaa ja heillä oli pienempi riski joutua vankilaan kuin niillä, jotka eivät osallistuneet tutkimukseen. Toinen samantapainen tutkimus toteutettiin 1970-luvulla. Ensimmäinen toi 7-10 prosentin vuosituoton ja toinen 13 prosentin vuosituoton.  Pysyvien tulosten saamista ei ole toistettu keskiluokkaisissa oloissa, joissa vanhempien koulutustaso on korkeampi.

 

Suomessa koulunaloitusikä on 7-vuotiaana, mitä tuore aivotutkimuskin pitää hyvänä, koska yli 20-vuotiaaksi asti kehittyvissä aivoissa tapahtuu 6-7-vuotiaana muutoksia, jotka tekevät kognitiivisten taitojen oppimisen nopeasti mahdolliseksi. Lapset ovat meillä menneet innokkaina kouluun samaan aikaan, jolloin esimerkiksi Englannissa lapset ovat olleet jo stressaantuneita monta vuotta kestäneestä, liian varhain aloitetusta opetuksesta ja suoritusten testaamisesta. Opetus voidaan aloittaa varhain ja käyttää siihen aikaa, mutta tuo aika voi olla pois jostakin lapsen iän kannalta tärkeämmästä asiasta, kuten omaehtoisesta oppimisesta luovan toiminnan lähtökohtana.

 

Lapsen kehityksen kannalta on huomattavaa, että lapsi ei luontaiseen asioiden omaksumiseen tarvitse esiopetusta (Jantunen & Pulkkinen, 2018). Viisivuotias on kehityksessään vaiheessa, jossa hän omaksuu uusia asioita leikin ja jäljittelyn kautta. Hän ottaa rooleja, toimii niiden pohjalta, ja hän oppii omaehtoisesti, itsestään käsin. Tämä vaihe on erityisesti oma-aloitteisuuden herkkyyskautta. Tällöin aloitteellisuus kehittyy tai jää kehittymättä.

 

Vapaa leikki on parasta aloitteellisuuden kasvualustaa. Siinä lapsen omat ideat pääsevät toteutumaan ilman ulkopuolista ohjailua. Lapsi tarvitsee vapautta toteuttaa omia sisäisiä ideoitaan ja oppia niistä. Aikuisten tehtävä on luoda otolliset puitteet leikille, havainnoida leikkiä ja huolehtia, että lapsi saa keskittyä leikkiinsä turvallisessa ympäristössä.

 

Pienten lasten tiedollinen opetus syö voimia, joita tarvittaisiin vielä vuorovaikutuksellisen ja tunne-elämään liittyvän perustan rakentumiseen. Eväitä tähän saadaan leikistä, saduista, käden taidoista, musiikista ja muista taiteellisen ilmaisun muodoista ja arjen ja juhlan luonnollisesta vuorottelusta. Myöhemmän vaiheen opiskelu nojaa juuri tälle varhaisen kasvatuksen sosio-emotionaaliselle kehitykselle.

 

Heckmaniin viitattaessa vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että hän on viime vuosina puhunut voimakkaasti ei-kognitiivisten (pehmeiden) taitojen, kuten itsesäätelyn merkityksestä (esim. video, https://heckmanequation.org/resource/the-hard-facts-behind-soft-skills/). Hän on korostanut, että sosiaalisten ja emotionaalisten taitojen varhainen kehittyminen on kriittistä aikuisen luovan elämän kannalta – vastoin väitettä, että kognitiiviset taidot ovat tärkeimpiä. Johtamani pitkittäistutkimus (Pulkkinen, 2017) vahvistaa tätä käsitystä osoittaessaan, että lapsuusiässä perustansa saavalla itsesäätelyllä on erittäin laaja-alainen ja aikuisikään kestävä merkitys elämälle.

 

Sosiaalisten taitojen kehitystä voidaan varhaiskasvatuksessa tukea, mutta sosioemotionaalisen kehityksen perusta on pysyvissä kiintymyssuhteissa ja varhaisessa tunteiden ja käyttäytymisen säätelyn kehittymisessä sekä vähäisessä stressissä. Lapsi voi stressaantua vanhempien välisistä ristiriidoista ja muista kuormittavista kokemuksista (Lindblom, 2017). Investointi vanhempien kasvatusedellytyksiin ulkoisesti, esim. työaikojen järjestelyllä lapsen päivän tasapainottamiseksi, ja tiedollisesti lapsen itsesäätelyn kehittymisen tukemiseksi olisi tehokasta investointia ei-kognitiivisten taitojen kehitykselle. Itsesäätelyn heikkouksien paikkaaminen kodin ulkopuolella on vaativaa.

 

Kognitiivisen kehityksen kiirehtimiseen on globaaleja paineita. Europarlamentaarikko Hannu Takkula, peruskoulutukseltaan luokanopettaja, sanoi eräässä tilaisuudessa Euroopan Parlamenttitalossa Brysselissä, että kasvatusasioiden tärkein konsultti on nykyisin euro. OECD (the Organisation for Economic Co-operation and Development), johon kuuluu 35 jäsenvaltiota ja jonka tehtävänä on stimuloida taloudellista kehitystä ja maailman kauppaa, mainitaan hyvin usein auktoriteettina, kun kasvatuksesta ja koulutuksesta on kyse. Ymmärrettävästi ammatillinen koulutus on taloudellisen toimintakyvyn kannalta välttämätöntä, mutta OECD on ryhtynyt ohjailemaan myös muuta kasvatusta vertailuillaan ja maaraporteillaan lasten kognitiivisen kehityksen kiirehtimiseksi.

 

Vertailut osoittavat esimerkiksi, että Suomessa on vähemmän lapsia päivähoidon/ varhaiskasvatuksen piirissä kuin vertailumaissa (varsinkin jos perhepäivähoidossa olevat jätetään huomiotta). Vertailujen vaarana on, että erilaisuus koetaan negatiiviseksi asiaksi ja paineeksi muuttaa tilanne samanlaiseksi kuin muualla, vaikka se olisi muualla huonompi. Vaihtoehto olisi todeta, että Suomessa lapsuus on käsitetty toisella tavalla ja että sen ansiosta Suomessa on hyvät koulusaavutustulokset, luovuutta ja kilpailukykyä. Paremmuuden kriteerinä voisi käyttää vaikkapa OECD:n omia 15-vuotiaiden PISA-tutkimuksia (Programme for International Student Assessment).

 

Ensimmäinen PISA-tutkimus keskittyi lukutaitoon 2000, toinen matematiikkaan 2003 ja kolmas luonnontieteisiin 2006. Suomalaisten koululaisten tulokset hämmästyttivät maailmaa. Hyvien tulosten selityksissä keskityttiin opettajakoulutukseen ja hyvään kouluun ottamatta koko lapsuutta huomioon, minkä tärkeyttä mm. Suomen koulua maailmalla ansiokkaasti esitellyt Pasi Sahlberg on painottanut. 2000-luvun alussa 15-vuotiaat ja hyviä tuloksia saavuttaneet oppilaat olivat syntyneet vuosina 1985-1991. Esikoulua olivat käyneet vain jotkut kokeiluihin osallistuneet. Suomalainen lapsuus oli ollut perheissä annetun hoivan ja monimuotoisten päivähoitojärjestelyjen varassa. Suomalainen holistinen kasvatus varhaisvuosina pohjautui lastentarhaperinteeseen, jota kuvasivat lapsilähtöisyys, lasten kehitysvaiheiden tunnistaminen ja moniulotteisuus toiminnassa. Siinä oli paljon sijaa vapaalle leikille ja luovalle toiminnalle, musiikille, kuvalliselle ilmaisulle ja käden taidoille. Siihen myös lastentarhanopettajat koulutettiin, ja heidän valinnassaan otettiin huomioon hakijan oma taiteellinen lahjakkuus ja harrastuneisuus.

 

Pohjoismainen kouluikää edeltävä lapsuus ja holistinen kasvatus saivat 2000-luvun alussa arvostusta myös OECD:n piirissä, jossa valmisteltiin vuosina 2001 ja 2006 varhaiskasvatuksen ja hoivan (ECEC = early education and care) teemalliset vertailevat selvitykset: Starting Strong I ja II: Early childhood education and care. Vertailut koskivat 30 OECD maata. Niistä vastannut John Bennett (2010) kirjoittaa, että varhaislapsuuden tilanne on paras Pohjoismaissa, missä lapsilla on oikeus valtion runsaasti tukemaan laadukkaaseen päivähoitoon noin vuoden kestävän vanhempainvapaan jälkeen.

 

Bennett (2010) kirjoittaa kriittisesti ilmiöstä ’schoolification’ (koulumaisuus) varhaiskasvatuksessa, jossa samanikäisistä tehdään suuria ryhmiä, laaditaan opetussuunnitelmia, opettajien koulutus ottaa mallia alkuopetuksen opettajien koulutuksesta, pedagogiikka dominoi opettajien aloitteista riippuvassa toiminnassa ja lapsia arvioidaan ennalta määritellyin kriteerein, jotka pohjaavat kielellisiin ja numeerisiin taitoihin ja yleistietoon.

 

Sitä vastoin pohjoismaissa hänen kuvauksensa mukaan

  • päiväkoteja pidetään paikkana, jossa lapset ja aikuiset oppivat olemaan, toimimaan ja elämään yhdessä
  • päiväohjelma ei keskity opittaviin asioihin. Päinvastoin, kansalliset, toimintaa koskevat suositukset perustuvat laajaan keskusteluun ja antavat väljyyttä paikallisille ratkaisuille
  • laajoja kehityksellisiä, sosiaalisia ja varhaiseen oppimiseen liittyviä tavoitteita ja työtä vanhempien kanssa arvostetaan
  • ohjelmat ovat lapsilähtöisiä – vuorovaikutusta tovereiden ja aikuisten kanssa kannustetaan ja elämän laatua päiväkodissa pidetään tärkeänä
  • pedagogiikka käsittää hoivan, kasvatuksen ja opetuksen ja luottamusta osoitetaan lapsen omille oppimisstrategioille (tutkiminen, kokeilu, liikkumisen vapaus, oppiminen ihmissuhteissa, leikki ja itseilmaisu). Henkilöstön tehtävä on ’scaffolding’ = toimia tukirakenteena siten, että aikuinen pyrkii sovittamaan odotuksiaan lapsen kehitystasoon
  • oppimisen tavoitteeksi ei aseteta taitoja ja tietoja, vaan tavoitteet ovat holistisen kehitysmallin mukaisia, jossa lapsen sosiaalinen kehitys on kaikkein tärkeintä. Keskeinen tavoite on, että lapsesta tulisi oman kehityksensä päätoimija (protagonist) omassa ympäristössään oikeuksineen ja velvollisuuksineen. Sen rinnalla henkilöstö kiinnittää lasten huomiota – kokemuksellisin projektein – kulttuurisesti arvostettuihin aiheisiin, kuten satuihin, kirjallisuuteen, asioiden kokeiluun ja tutkimiseen, musiikkiin, lauluun, tanssiin, ympäristön teemoihin, paikalliseen maanpinnan muodostukseen, historiaan jne.

 

Lapsen ja lapsuuden ymmärtämisessä oli Bennettin mukaan suuria eroja kouluvalmiustraditioon tähtäävässä schoolificationissa ja pohjoismaisessa traditiossa:

 

Kouluvalmiustraditio:

Lasta pidetään nuorena ihmisenä, jota muokataan yhteiskunnan tulevaisuuteen tähtäävänä investointina: tuottava työntekijä ja kuuliainen, hyvin käyttäytyvä kansalainen. Hyötynäkökohtainen (utilitarian) tapa suhtautua lapsuuteen, joka perustuu valtion ja aikuisten tavoitteisiin. Pedagogiikka tähtää hyödylliseen oppimiseen, kouluvalmiuteen. Oppiminen tapahtuu pääasiassa sisätiloissa.

 

Pohjoismainen traditio:

Lapsi on omien oikeuksiensa haltija (subject): itsenäisyys, hyvinvointi ja oikeus kasvaa omista lähtökohdistaan. Lapsi on toimija (agent) omassa oppimisessa, luonnollista oppimista ja kokeilevaa strategiaa. Lapsi on osa hoivayhteisöä, jossa on tovereita ja aikuisia. Ulkoleikit tuovat mielihyvää ja vapautta. Näkemykseen kuuluu tietoisuus siitä, että on kyse lapsuudesta, joka ei koskaan elämässä toistu.

Haluammeko pitää kiinni Pohjoismaisesta traditiosta vai taipua kouluvalmiustraditioon?

John Bennett jäi eläkkeelle ja OECD:ssä Starting Strong III (2012) –ohjelman johtoon tuli toinen henkilö. Varhaiskasvatuksen vertailusta jäi pois lapsen ominaislaatuun pohjautuva sisällöllinen tarkastelu ja tilalle tuli välineellisyys, ”schoolification” ja kouluvalmiuksien arviointi työkalupakkeineen, kuten julkaisun alaotsikkokin ilmaisee: A quality toolbox for early childhood education and care. Laadun arviointi on esillä sarjan neljännessä osassa (Starting Strong IV: Monitoring quality in early childhood education and care, 2015). Esimerkiksi Suomen osalta maaprofiilikuvauksessa painottuu henkilöstön osaaminen ja työolot. Varhaiskasvatukseen osallistumisessa Brittien ja ranskalaisten koulumainen varhaiskasvatus on tullut normiksi, johon muita maita verrataan, vaikka sillä ei ole saavutettu hyviä oppimistuloksia PISA-vertailussa. Näkemystä koko lapsuuden merkityksestä koulusaavutusten kannalta tarvittaisiin.

2. Muutos professionalismin suuntaan

 

Kehityksen kiirehtimisen tavoitetta oppivelvollisuusikää edeltävien vuosien aikana on käytetty opettajien ammattijärjestössä lastentarhanopettajien aseman ja tehtävän vahvistamisen. Varhaiskasvatus on tällä hetkellä ammattijärjestöjen temmellyskenttä. Koulutustason sijasta liian vähän käsitellään sitä, miten eri-ikäisten lasten kasvatuksen ja hoivan antamiseen tulisi sisällöllisesti valmistautua. Professionalismin yksipuolinen korostus näkyy myös kasvatuksen tavoitteita koskevassa lakitekstissä tapahtuneissa muutoksissa.

 

Päivähoitoa ohjanneet kasvatuksen tavoitteet määriteltiin päivähoitolaissa, jonka kasvatustavoitepykälä perustui parlamentaarisen kasvatustavoitekomitean yksimieliseen mietintöön (1980). Komitea työskenteli toista vuotta kasvatustavoitepykälän ja sen perusteiden valmistelemiseksi. Jo tuolloin oli vastakkain ”schoolification” ja lapsilähtöinen näkemys lapsuudesta, jossa huomiota on kohdistettava lapsen kasvuympäristön, hoito- ja kasvatussuhteeseen ja lapsen omaan toimintaan kullakin kehityksen alueella. Tuloksena oli, että päivähoitolakia (1973:36) täydennettiin kasvatustavoitteilla (1983:304). Seuraavat tavoitteet olivat voimassa 32 vuotta:

 

Päivähoidon tavoitteena on tukea päivähoidossa olevien lasten koteja näiden kasvatustehtävässä ja yhdessä kotien kanssa edistää lapsen persoonallisuuden tasapainoista kehitystä.

Päivähoidon tulee omalta osaltaan tarjota lapselle jatkuvat, turvalliset ja lämpimät ihmissuhteet, lapsen kehitystä monipuolisesti tukevaa toimintaa sekä lapsen lähtökohdat huomioon ottaen suotuisa kasvuympäristö.

Lapsen iän ja yksilöllisten tarpeiden mukaisesti päivähoidon tulee yleinen kulttuuriperinne huomioon ottaen edistää lapsen fyysistä, sosiaalista ja tunne-elämän kehitystä sekä tukea lapsen esteettistä, älyllistä, eettistä ja uskonnollista kasvatusta. Uskonnollisen kasvatuksen tukemisessa on kunnioitettava lapsen vanhempien tai holhoojan vakaumusta.

Edistäessään lapsen kehitystä päivähoidon tulee tukea lapsen kasvua yhteisvastuuseen ja rauhaan sekä elinympäristön vaalimiseen.

Vuonna 2015 päivähoidon holistiset kasvatustavoitteet muutettiin Suomessa pääosin virkamiesten ja ammattijärjestöjen edustajien valmistelemana varhaiskasvatuslaiksi. Kansainvälisessä käytössä on käsite ”early education and care” (ECEC). Suomessa siitä jätettiin pois hoiva ja nyt puhutaan vain varhaiskasvatuksesta, vaikka laki kattaa lapset vauvasta esikouluikään.

 

Lain määrittelemässä varhaiskasvatuksessa näkyy Bennettin kritisoima ’schoolification’:

  • Varhaiskasvatuksella tarkoitetaan suunnitelmallista ja tavoitteellista kasvatuksen, opetuksen ja hoidon muodostamaa kokonaisuutta, jossa painottuu erityisesti pedagogiikka (1§). Pedagogiikka tarkoittaa tapaa, jolla opetus järjestetään, sekä sen näkemyksellisiä kasvatuksellisia periaatteita.

Tavoitteet ovat aikuislähtöisiä ja yhteiskunnallista hyötyä korostavia. Terminologia on laissa osin epäselvää. Varhaiskasvatuksen tavoitteet ovat (alleviivaukset lisätty):

  • edistää jokaisen lapsen iän ja kehityksen mukaista kokonaisvaltaista kasvua, terveyttä ja hyvinvointia [kommentti: mitä sanalla kasvu tässä tarkoitetaan erotuksena kehityksestä; missä kokonaisvaltainen kasvu näkyy?]
  • tukea lapsen oppimisen edellytyksiä ja edistää elinikäistä oppimista ja koulutuksellisen tasa-arvon toteuttamista [kommentti: lapset oppivat kaiken aikaa, jo ennen syntymäänsäkin, mutta eri iässä eri tavalla; mitä ovat oppimisen edellytykset ja minkä elinikäisestä oppimisesta on kyse; ei näkemystä lapsen ainutlaatuisuudesta ja yksilöllisyydestä]
  • toteuttaa lapsen leikkiin, liikkumiseen, taiteisiin ja kulttuuriperintöön perustuvaa monipuolista pedagogista toimintaa ja mahdollistaa oppimiskokemukset [kommentti: myös leikin ja taiteen osalta korostetaan henkilöstön pedagogista toimintaa ja lasten oppimiskokemuksia, ei lapsen omaa aloitteellisuutta, toimijuutta ja luovuutta]
  • varmistaa kehittävä, oppimista edistävä, terveellinen ja turvallinen varhaiskasvatusympäristö [kommentti: myös tässä tuodaan esille oppiminen, ei sitä että leikki on lapsen keskeisin ja monipuolisin kehittymisympäristö]
  • turvata lasta kunnioittava toimintatapa ja mahdollisimman pysyvät vuorovaikutussuhteet lasten ja varhaiskasvatushenkilöstön välillä
  • antaa kaikille lapsille yhdenvertaiset mahdollisuudet varhaiskasvatukseen, edistää sukupuolten tasa-arvoa sekä antaa valmiuksia ymmärtää ja kunnioittaa yleistä kulttuuriperinnettä sekä kunkin kielellistä, kulttuurista, uskonnollista ja katsomuksellista taustaa [kommentti: oivia tavoitteita aikuiskasvatukselle – mutta 2-vuotiaan hoivalle? aikuislähtöistä, ei lapsilähtöistä tekstiä]
  • tunnistaa lapsen yksilöllisen tuen tarve ja järjestää tarkoituksenmukaista tukea varhaiskasvatuksessa tarpeen ilmettyä tarvittaessa monialaisessa yhteistyössä [kommentti: lapsen yksilöllisyys ja ainutlaatuisuus tulee esiin vain tuen tarpeessa]
  • kehittää lapsen yhteistyö- ja vuorovaikutustaitoja, edistää lapsen toimimista vertaisryhmässä sekä ohjata eettisesti vastuulliseen ja kestävään toimintaan, toisten ihmisten kunnioittamiseen ja yhteiskunnan jäsenyyteen
  • varmistaa lapsen mahdollisuus osallistua ja saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin
  • toimia yhdessä lapsen sekä lapsen vanhemman tai muun huoltajan kanssa lapsen tasapainoisen kehityksen ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin parhaaksi sekä tukea lapsen vanhempaa tai muuta huoltajaa kasvatustyössä.

Esiopetus kuuluu peruskoululainsäädännön piiriin ja sen piiriin nyt eräät tahot haluaisivat myös 5-vuotiaat. Peruskoulun yleiset valtakunnalliset tavoitteet (422/2012) koskevat kasvua ihmisyyteen ja yhteiskunnan jäsenyyteen, tarpeellisia tietoja ja taitoja ja sivistyksen, tasa-arvoisuuden ja elinikäisen oppimisen edistäminen. Esiopetukselle määritellään lisäksi erityisenä tavoitteena edistää yhteistyössä kotien ja huoltajien kanssa lapsen kehitys- ja oppimisedellytyksiä (?) sekä vahvistaa lapsen sosiaalisia taitoja ja tervettä itsetuntoa leikin ja myönteisten oppimiskokemusten avulla.

 

Esiopetuksen opetussuunnitelman perusteissa (2014) luku Esiopetuksen tehtävä ja yleiset tavoitteet alkavat sanoilla (alleviivaukset lisätty): Esiopetus on tärkeä ajanjakso lapsen elämässä. [kommentti: Mikä ajanjakso?]. … Tavoitteena on, että lapset oppivat arvostamaan ihmisten yhdenvertaisuutta ja omaa ainutlaatuisuuttaan [kommentti: Eikö ole aikuisten tehtävä havaita kunkin lapsen ainutlaatuisuus ja tukea sen kehitystä?]

 

Toinen kappale kuuluu:

”Varhaiskasvatus ja siihen kuuluva esiopetus sekä perusopetus muodostavat lapsen kasvun ja oppimisen kannalta johdonmukaisesti etenevän kokonaisuuden ja perustan elinikäiselle oppimiselle. Esiopetuksen keskeisenä tehtävänä on edistää lapsen kasvu-, kehitys- ja oppimisedellytyksiä. Toimintaa suunnitellaan lapsilähtöisesti ja sen tehtävä on vahvistaa lapsen myönteistä minäkuvaa ja käsitystä itsestään oppijana. Esiopetusta kehitetään inkluusion periaatteiden mukaisesti. Esiopetuksella on suuri merkitys lasten kasvun ja oppimisen tuen tarpeiden varhaisessa havaitsemisessa, tuen antamisessa ja samalla vaikeuksien ehkäisemisessä.”

[Kommentteja:

  • Lapsen kasvuedellytykset? Mitä tällä tarkoitetaan? Entä kasvun tuella? Sanan ’kasvu’ käyttö on epämääräistä; miten se eroaa kehityksestä?
  • Käsitys itsestä oppijana? Millainen on sinun käsityksesi itsestäsi oppijana? Milloin ja miten se on muodostunut?
  • Johdonmukaisesti etenevä kokonaisuus? Määrittely lukitsee kehityksen tiettyihin ennalta määriteltyihin tavoitteisiin, jotka voivat olla vanhentuneita siinä vaiheessa, kun lapsi on kasvanut aikuiseksi. Ei suuntaa joustavaan ja luovaan suhtautumiseen elämään muuttuvissa oloissa. Lapsi on kuin kristalli monine puolineen ja kehitystä voi tapahtua moneen suuntaan ja erilaisin kehitysrytmein.
  • Esikoulun kuvauksessa tulee esiin ’schoolification’ kytkettynä epäselviin käsitteisiin. Haluammeko 5-vuotiaat esikoulun tavoitteiden piiriin?]

 

Jää kysymään: Millainen lapsikäsitys on varhaiskasvatuksen ja esiopetuksen taustalla? Vertailukohdaksi voi ottaa the Alliance for Childhood European Network Groupin lapsikäsityksen (www.allianceforchildhood.eu; Pulkkinen, 2018) Se sopii hienosti Bennettin kuvailemaan pohjoismaiseen varhaiskasvatustraditioon. Se sisältää ymmärryksen lasten yksilöllisyydestä, oikeuksista ja velvollisuuksista, huolenpidon ja ihmissuhteiden merkityksestä, kehitykseen vaikuttavista monista tekijöistä ja lapsen osallisuudesta aktiivisena toimijana sekä oman elämänsä että tulevaisuuden rakentamiseen.

  • Lapsella on sisäsyntyinen potentiaali kasvaa, oppia ja kommunikoida sekä osallistua omalla tavallaan ja omine oikeuksineen ja velvollisuuksineen yhteisönsä toimintaan.
  • Lapsi on aktiivinen toimija omassa elämässään ja suhteessa toisiin ihmisiin. Lapsi ei ole kohde, jota tungetaan aikuisen valitsemaan muottiin.
  • Aikuiset, jotka ovat herkkiä lapsen tarpeille, auttavat lapsen ainutlaatuisuuden kehkeytymisessä.
  • Lapsen vuorovaikutuksen ja suhteiden laatu aikuisiin ja toisiin lapsiin vaikuttaa heidän kasvuunsa ihmisinä joko myönteisesti tai kielteisesti.
  • Lapset luovat kanssamme maailmaa ja muuttavat sitä.
  • Inhimillinen kehitys on yksilön ainutlaatuisuuden kehkeytymisprosessi, johon vaikuttavat keskenään vuorovaikutuksessa olevat biologiset, psykologiset, sosiaaliset, kulttuuriset, henkiset ja yhteiskunnalliset tekijät.

Miksi tämä ajattelutapa on meiltä katoamassa koulumaistamisen tieltä?

3. Oppimiserojen tasoittaminen

 

Perhetaustojen erojen tasoittaminen on yksi 5-vuotiaiden esikoulun perusteluista. Erojen tasoittamismantraa käytetään Suomessa kaikenlaisissa yhteyksissä terveydestä oppimiseen. Suoritusten jakaumaa tilastollisesti tarkasteltaessa tasoittaminen tarkoittaisi sekä heikoimpien tason nostamista että parhaiden tason heikentämistä tai kehityksen rajoittamista. Halutaanko yläpäässä jarruttaa kehitystä? On helposti osoitettavissa, että mitä parempia mahdollisuuksia tarjotaan, sitä suuremmiksi yksilöiden väliset erot muodostuvat, koska vastaanottavuudessa ja toimintakyvyssä on eroja; hyvin ankeissa oloissa (Saharan eteläpuolisessa Afrikassa) yksilöiden väliset erot ovat pienimmät, kun mahdollisuuksia muuhun ei ole. Siksi tavoitteena pitäisi olla heikoimmassa asemassa olevien tason nostaminen poistamalla esteitä heidän kehitykseltään ja kaikkien mahdollisuus edetä kykyjensä mukaan. Ei erojen suuruus, vaan heikoimman neljänneksen tason pitäisi olla vertailun kohteena, jos vertailua halutaan.

 

Erojen tasoittamisteema on noussut esiin, kun PISA-tutkimuksen tulokset ovat heikentyneet ja samalla sukupuolten, koulujen, alueiden ja sosiaaliluokkien väliset erot ovat kasvaneet. Päättelylogiikan ontuvuutta kuvastaa hyvin se, että silloin kun PISA-tulokset olivat hyviä, se oli hyvien opettajien ansiota. Kun ne ovat huonompia, syy on muualla, kuten varhaiskasvatuksessa.  Maksuton esikoulu otettiin käyttöön v. 2000 kaikissa Suomen kunnissa ja v. 2015 se tuli pakolliseksi. 2010-luvulla PISA-tutkimukseen osallistuneet ovat jo käyneet esikoulua. Se ei siis ole tuloksia parantanut. On aiheellista miettiä, mitä muuta on tapahtunut.

 

Oppimistulosten heikkeneminen Suomessa osuu aikaan, jolloin valtion antamassa taloudellisessa tuessa koulutukseen on tapahtunut suurta heikkenemistä. Parinkymmenen vuoden aikana valtion osuus koulun rahoituksesta on pudonnut 59 %:sta 25 %:iin kunkin hallituksen vuorollaan supistaessa koulun tukea. Jo ennen valtion tuen supistuksia kansainvälistä huomiota herätti se, että suhteessa saavutettuihin tuloksiin Suomessa sijoitettiin vähemmän varoja koulutukseen kuin monissa vertailumaissa. Esimerkiksi Hollanissa, jossa lasten hyvinvointi on monien vertailujen mukaan parasta OECD-maissa, valtio rahoittaa koulut 100-prosenttisesti. Lapsia pidetään tärkeänä pääomana, johon investoidaan, niin kuin Suomessakin viisaasti sodan jälkeen ajateltiin. Toisin on nyt: lapsista on tullut kulutuserä, joka supistaa resursseja tärkeämmiltä asioilta. Se näkyy monissa lapsia ja perheitä koskettavissa asioissa ja nuorten ihmisten haluttomuudessa saada lapsia.

 

Koulu on jäänyt Suomessa 75 %:sti kuntien vastattavaksi. Ei ole ihme, että alueellisia eroja on syntynyt. Seurauksena on ollut vuosittain satojen, yhteensä tuhansien pienempien ja lähellä koteja sijaitsevien koulujen lakkauttaminen. Tilalle tulivat koulukuljetukset kirkonkyliin ja muihin koulukeskuksiin.  Kuljetusoppilaita on nykyisin yli viidesosa oppilaista, heidän joukossaan paljon 6-vuotiaita esikoululaisia. Matkat voivat kestää odotteluaikoineen useita tunteja päivässä, eivätkä kaikki oppilaat edes asu kuljetusreittien välittömässä läheisyydessä. Halutaanko jo 5-vuotiaat kuljetusoppilaiksi? Julkisuudessa ei näistä paljon puhuta (koska pitkät matkat eivät koske Helsingin aluetta). Vanhemmat ovat kiistelleet koulukuljetuksista kuntakohtaisesti yrittäen pitää lastensa puolta.

 

Lähiyhteisössä olevien koulujen merkitys ihmissuhteiden ja kodin ja koulun yhteistyön kannalta on erittäin suuri. Niissä pystytään toteuttamaan nykyisessä perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa esitettyä odotusta, että koulu tarjoaa oppilaiden ja vanhempien kannalta monipuolisia osallistumismahdollisuuksia, jotka rikastavat koulutyötä ja liittävät lasten kehityksen ja oppimisen ympäröivän yhteisön elämään. Uskon, että lähikoulujen merkitys on ollut suuri varsinkin poikien alkuopetukselle tiiviimpien aikuissuhteiden ansiosta. Suurissa luokka- ja kouluyhteisöissä niitä ei ole helppo luoda ja poikien motivointi oppimiseen ja itsesäätelyn kehitys jäävät vaille tarvittavaa tukea.

 

Esikoulusta päätettäessä ei lasten ja perheiden erilaisia elinoloja ole otettu huomioon; miten kytkeä toisiinsa vanhempien työ erilaisine työaikoineen jopa vuorotöineen, lasten pääseminen koululle ja kotiin ja lapsen hoivasta huolehtiminen esikoulutuntien ulkopuolisten tuntien aikana. Jokin muutos järjestelmässä koskettaa koko järjestelmää, jolloin lapset saattavat jäävät rattaiden puristukseen.

 

Lasten suotuisan kehityksen kannalta elämän ulkoisten puitteiden aiheuttamaa lasten negatiivista stressaantumista pitäisi vähentää. Heidän oletetaan venyvän kaikenlaisiin järjestelyihin. Stressaantuneet lapset ovat aggressiivisia, kuten olemme voineet päivälehdistä lukea, tai depressiivisiä. Molemmat reaktiotavat ilmentävät lasten vaikeuksia tunteiden säätelyssä. Stressi vaikuttaa lapsen aivoihin pysyvällä tavalla (esim. Komisar, 2017). Levottomuus, muiden kiusaaminen päivähoidossa ja koulussa puhuttaa. Monissa länsimaissa avuksi on otettu lasten psyyken lääkitseminen, kuten Ritalin. Suomessa on tässä suhteessa oltu toistaiseksi viisaan pidättyväisiä. Stressi voi olla myös positiivista esimerkiksi silloin, jos on paljon innostavaa tekemistä. Mutta silläkin on hyvinvoinnin kannalta rajansa.

 

Päivähoito/varhaiskasvatuskeskustelussa ei puhuta siitä tuntimäärästä, jonka lapset joutuvat käyttämään päivähoitoon kulkemiseen ja siellä olemiseen. Alakoululaisten katsotaan jaksavan olla koulussa 4-5 tuntia (opettajien opetustuntimäärien mukaan, joka jättää kouluikäiset vaille huolenpitoa ja joka vaatisi koulupäivän eheyttämistä koulun oranisoiman kerho- ja harrastustoiminnan tuella), mutta pienempien edellytetään olevan kodin ulkopuolisessa varhaiskasvatuksessa, suurissa lapsiryhmissä ja vaihtuvan henkilöstön kanssa yli henkilöstön täysipäiväisen työajan, niin että työvuorot ehtivät vaihtua.

 

Lisäksi tulevat vuorotyössä olevien vanhempien lasten erityiset vaikeudet, jotka heijastuvat heidän hyvinvointiinsa. Niihin ei ole kiinnitetty riittävästi huomiota. Röngän ym. (2017) kansainvälinen vertailu osoittaa, että vanhempien vuorotyöstä aiheutuu lapsille heikompaa hyvinvointia riippumatta siitä, onko maassa järjestetty vuorohoitoa vai ei. Vuorotyön ongelmat ovat erityisen suuria, jos lapsella on vain yksi huoltaja, työvuorot ovat ennustamattomia, lapsen on oltava vuorohoidossa pitkiä periodeja ja vanhemmat eivät voi vaikuttaa työaikoihinsa.

 

Monissa tutkimuksissa, lasten iästä riippumatta, nousee esiin lasten toive saada olla enemmän vanhempiensa kanssa. Tämä ei ole ihme, jos ajatellaan sitä, miten lapsen vuorokauden 24 tuntia jakautuu:

  • päivähoito voi viedä matkoineen 10 tuntia ja yli
  • lapsen pitäisi nukkua yössä 11 tuntia
  • syöminen, hygienia ym. vievät 2 tuntia
  • aikaa perheen kanssa olemiseen ja kotona leikkimiseen jää 1 tunti
  • Yhteensä 24 tuntia

 

Viidessä päivässä tästä karttuu 50 tuntia päivähoitoa ja 5 tuntia vapaata aikaa kotona. Työvaltainen maa on painottanut työhyvinvointia ja tuottavuutta, ei jälkikasvunsa hyvinvointia. Suomi on hyvin työvaltainen maa, jossa perheen arvostus on toissijaista ja lapset jäävät kolmannelle sijalle.

 

Vanhemmilta odotettua palkkatyötuntien määrää ja ajoitusta ei soviteta lasten ja perheiden tarpeisiin. Kokopäivätyö on ainoa tunnustettu vaihtoehto. Toisin on muissa länsimaissa, joissa erisuuruiset prosenttimäärät työtä ovat tavanomaisia. Pienemmät prosenttimäärät kasvattavat työssäkäyvien tilastoitua lukumäärää kansainvälisissä vertailuissa. Vertailevien tilastojen mukaan Suomessa naiset käyvät vähemmän ansiotyössä kuin muualla, koska valinta on joko kokopäivätyössä tai ei työssä (Karila, 2016). Vanhempien osapäivätyötä tulisi veropoliittisin keinoin tukea merkittävänä investointina lapsiin. Samalla olisi tuettava vanhempia koulutuspoliittisesti niin, että ne vanhemmat, joilla ei ennen lapsivaihetta ole tutkintoon johtanutta koulutusta, voivat suorittaa sen myöhemmin. Pitkittäistutkimus osoittaa, että lasten hoitovaiheen vaikutukset uraan riippuvat siitä, onko naisella suoritettuna tutkintoon johtava koulutus ennen lapsen syntymää vai ei. Työllisyyskurssit eivät auta sosiaaliseen nousuun ja itsetunnon vahvistamiseen, mutta tutkintoon johtava koulutus auttaa (Pulkkinen, 2017).

 

Oppimistason nostaminen heikoimmin menestyvien osalta vaatii siis perhepoliittisia ja työvoimapoliittisia toimia niin, että lasten elämän laatu paranee ja negatiivinen stressi vähenee ja että vanhemmille jää enemmän aikaa olla lastensa kanssa. Vanhemmilla on ensisijainen kasvatusoikeus ja velvollisuus lastensa kasvattamiseen, siis myös kodin tarjoamaan varhaiskasvatukseen, ja siinä heitä on tuettava eri keinoin, kuten lapsen oikeuksien sopimus edellyttää.

 

Lopuksi

 

OECD:n tavoitteet eivät rajoitu varhaiskasvatuksen koulumaistamiseen. Se haluaa saada sinne myös standardoidut testit maiden välistä vertailua varten. Tätä tarkoitusta varten on perustettu ohjelma the International Early Learning and Child Well-being Study (IELS) 5-vuotiaiden standardoitua arviointia varten. Se (pilkkanimeltään Baby PISA) on kehitetty PISA-tutkimuksen tavoin. IELSiä on ankarasti arvosteltu metodologisista puutteista, poliittisesta naiiviudesta ja yleisestä sopimattomuudesta kompleksien järjestelmien, kuten varhaiskasvatuksen ja hoivan arviointiin, kuten professori Urban esitti Brysselissä Euroopan Parlamenttitalossa pitämässään esitelmässä (Urban, 2018). Professori Urban on varhaiskasvatuksen professori, tekee laajasti kansainvälistä tutkimustyötä ja pyrkii  edistämään varhaiskasvatuksen monimuotoisuutta.

 

Standardoitu testi sisältää kielellisiä ja numeerisia taitoja, itsesäätelyä, empatiaa ja luottamusta, jokaista aluetta noin 15 min tablet-tietokoneilla. Lisäksi käytetään arviointeja. OECD on etsinyt halukkaita osallistumaan vertailuun ja sen on ollut vaikea löytää niitä. Suomalaiset viranomaiset ovat tällaista testausta vastaan. Standardoitujen testien käyttö ei yleensäkään kuulu koulujärjestelmäämme. Mittaamisen ongelmia kuvaa sekin, että PISA-tutkimusten toteuttajaksi on valittu amerikkalainen firma, joka myös tuottaa koulutusmateriaaleja muun muassa kehitysmaihin (Urban, 2016; Urban & Swadener, 2016). Kovaa bisnestä siis: heikkojen tulosten korjaamiseksi on tarjolla saman firman tuottamia materiaaleja. Mikä on se ideologia, joka ohjaa arviointeja ja opetusta?

 

Tällaisessa tilanteessa siis olemme. Olemmeko vielä vapaita tekemään omia päätöksiä omista traditioistamme ja kasvatusfilosofisista lähtökohdistamme? Globalisaatio on tuonut mukanaan paineita, joihin pienen maan on vaikea reagoida itsenäisesti. Ilman määrätietoista asennetta meilläkin on täällä kohta ”Baby PISA,” jossa kilpaillaan 5-vuotiaiden oppimisessa. Haluammeko tätä?  Pystymmekö jättämään lapsemme rauhaan kehityksen kiirehtimiseltä ja testaamiselta ennalta asetetuin yksisuuntaisin kehityspolkutavoittein? Pystymmekö kasvattamaan lapsista moniin suuntiin kehittyviä, itsenäisiä, luovia ja elämässä vastaan tulevia uusia asioita ja tilanteita joustavasti kohtaavia ihmisiä? Suomalaiset ovat siihen pystyneet omilta perinteiltään, kuten historiamme osoittaa.

 

Lähteet

 

Bennett, J. (2010). How can we improve early childhood education and care systems in Europe. Teoksessa C. Clouder, B. Heys ja M. Matthes (toim.), Improving the quality of childhood in the European Union: Current perspectives. Vol. 1 (s. 82-99). Ladattavissa www.allianceforchildhood.eu/publications

 

Heckman, J. The case for investing in disadvantaged children. http://heckmanequation.org/content/resource/case-investing-disadvantaged-young-children

 

Heckman, J. (2011). The economics of inequality: The value of early childhood education. American Educator, Spring 2011, 31-47.

 

Jantunen, T. & Pulkkinen, L. (2018). Viisivuotiaat tarvitsevat leikkiä, eivät esikoulua. Helsingin Sanomat, vieraskynäartikkeli (painossa).

 

Karila, K. (2016). Vaikuttava varhaiskasvatus: Tilannekatsaus toukokuulta 2016. Opetushallitus, Raportti ja selvitykset 2016:6. http://www.oph.fi/download/176638_vaikuttava_varhaiskasvatus.pdf

 

Komisar, E. (2017). Being there: Why prioritizing motherhood in the first three years matters. New York: Penguin Random House.

 

Lindblom, J. (2017). Significance of early family environment on children’s affect regulation: From family autonomy and intimacy to attentional processes and mental health. Acta Universitatis Tamperensis. Tampere: Tampere University Press.

 

Pulkkinen, L. (2017). Human development from middle childhood to middle adulthood: Growing up to be middle-aged. (In collaboration with Katja Kokko.) London: Routledge.

 

Pulkkinen, L. (toim.) (2018). Kohti yhteistä lapsikäsitystä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, työapaperi 12/2018. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-343-086-0

 

Päivähoidon kasvatustavoitekomitean mietintö. Helsinki: Komiteanmietintö 1980:31.

 

Rönkä, A., Malinen, K., Metsäpelto, R.-L., Laakso, M.-L., Sevón, E., & Verhoef-van Dorp, M. (2017). Parental working time patterns and children’s socioemotional wellbeing: Comparing working parents in Finland, the United Kingdom, and the Netherlands. Children and Youth Services Review, 76, 133-141. doi:10.1016/j.childyouth.2017.02.036

 

Urban, M. (2016). We can turn the tide: Reclaiming well-being and social justice as the foundation of early childhood education. Esitelmä Haukkalan säätiön seminaarissa 30.5.2016. https://haukkalansaatio.files.wordpress.com/2016/10/mu-jyvc3a4skylc3a4-30-september-2016.pdf

 

Urban, M. (2018). (D)evaluation of early childhood education and care? A critique of the OECDs International Early Learning Study. Teoksessa M. Matthes, L. Pulkkinen, B. Heys and C. Clouder (toim.), Improving the quality of childhood in Europe. Vol. 7. (Painossa) Ladattavissa syksyllä 2018:  www.allianceforchildhood.eu/publications

 

Urban, M. & Swadener, B. B. (2016). Democratic accountability and contextualised systemic evaluation. A comment on the OECD initiative to launch an International Early Learning Study (IELS). International Critical Childhood Policy Studies Journal, 6, (1), 6-18. http://journals.sfu.ca/iccps/index.php/childhoods/article/view/71