Blogi: Näyttöön perustuvan toiminnan vahvistuminen edellyttää kansallisia ratkaisuja lapsipolitiikassa

 

Olisiko vihdoin aika tehdä jotain?

 

”Suomeen olisi aiheellista perustaa muiden Pohjoismaiden tavoin kansallinen taho, joka koordinoisi alan kehittämistä, arvioisi lasten psykososiaalisten menetelmien tieteellistä perustaa ja välittäisi tätä tietoa sosiaali- ja terveyspalveluiden suunnitteluun, päätöksentekoon ja resursointiin sekä alan käytännön toimijoille.” Sitaatti on sosiaali- ja terveysministeriön Lasten mielenterveyden edistäminen ja lasten mielenterveyden häiriöiden ehkäisy -raportista (2015:42) neljän vuoden takaa.

 

Muotoilu on diplomaattisen välttelevä, asian olisi voinut sanoa suorasanaisemminkin. Näyttöön perustuvan toiminnan pitää vihdoinkin edetä, koska se olisi kaikkien etu: palveluja käyttävien lasten, lasten vanhempien ja myös hyvinvointipalvelujen tuottajien.

 

Näyttöön perustuvan toiminnan sudenkuopat

 

On kuitenkin hyvä pohtia sitä, miksi näyttöön perustuvan toiminnan alueellista ohjausta tarvitaan. Ensimmäinen syy liittyy validoitujen interventioiden juurtumisen ongelmiin. Implementointikirjallisuus on täynnä esimerkkejä siitä, miten uudet, vaikuttaviksikin todetut käytännöt ja työmenetelmät poistuvat käytöstä ennen kuin ne ovat edes juurtuneet. Tämä voi johtua osaamattomuudesta, ymmärtämättömyydestä, resurssien puutteesta tai näiden kaikkien yhteisvaikutuksesta.

 

Usein käy nimittäin niin, että alkuinnostuksen jälkeen validoidun intervention käyttö laantuu ja vähenee. Tuloksena tästä on se, että intervention käyttöön liittyvä tietotaito karisee.

 

Jos työmenetelmän käyttö muuttuu merkittävästi, menetelmä ei välttämättä ole enää vaikuttava tai siihen liittyvä oletettu hyöty jää saavuttamatta. Analogiana voidaan ajatella vaikkapa ihan konkreettisia työkaluja: vasara on hyvä työkalu, kun on tarkoitus vasaroida seinään naula, mutta vasara on aika huono työkalu, jos sitä käytetään sahaamiseen. Lasten kanssa sovellettavien interventioiden vaikuttavuus edellyttää esimerkiksi, että työmenetelmää käytetään samalla tavalla – riippumatta ajasta tai paikasta.

 

Lasten vanhemmat ja ammattikasvattajat ovat kuitenkin vain ihmisiä. Ihmiset eivät aina toimi loogisesti soveltaessaan tietoa, vaan jokainen toimija tulkitsee ja kääntää saamansa tiedon omalla tavallaan. Tämä tosiseikka jäsentyy hyvin Bruno Latourin, Michel Callonin ja John Law’n kehittämän toimijaverkkoteorian (Action Network Theory, ANT) avulla.

 

Mainitun teorian peruslähtökohta on, että yhteisöissä ihmiset ottavat jatkuvasti kantaa kohtaamiinsa uusiin ideoihin, tekniikoihin ja malleihin soveltaessaan niitä. Näin jotkut ideat vahvistuvat, toiset taas haihtuvat pois. Perusajatus Latourilla ja kumppaneilla on, että interventiota koskeva tieto välittyy sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Tämä ei tee elämää helpoksi niille, jotka ovat vastuussa interventioiden levittämisestä ja skaalaamisesta. Latourin ym. ajatuksia tulkiten voisi sanoa, että erilaiset intressit kamppailevat koko ajan intervention soveltamisen ”sielusta”.

 

Evidenssi siirtyy käytäntöihin informaatio-ohjauksen keinoin

 

Kun erilaiset intressit kamppailevat keskenään tieto yleensä myös muuntuu. Alueellisesta näkökulmasta tarkasteltuna tämä on toinen keskeinen syy sille, miksi osaamiseen tarvitaan ohjausta.

 

Suomessa lasten palvelujen näyttöön perustuvan toiminnan ohjaus toteutui lähinnä juridisen sääntelyn ja normiohjauksen keinoin aina 1990-luvun alkupuoliskolle saakka. Tuolloin sosiaali- ja terveydenhuollon ja opetussektorin keskusvirastojen tehtävänä oli valvoa, ohjata ja tarvittaessa sanktioida kuntia, jotka eivät toimineet sääntöjen mukaisesti.

 

Sittemmin julkisen politiikan ohjauksessa siirryttiin enenevässä määrin informaatio-ohjaukseen, joka perustui edellä mainittujen sektorien tutkimuslaitosten ja kehittämisyksiköiden suosituksiin ja eri tavoilla paikannettujen hyvien käytäntöjen esimerkin voimaan. Vuoden 1993 valtionosuusuudistus muutti radikaalisti valtion ja kuntien välistä valtasuhdetta poistaessaan normituksen ja valvonnan lähes kokonaan: kunnat alkoivat saada valtiolta tavallaan eräänlaista yleistä toiminta-avustusta, jonka suuruus jyvitetään kunnan taloudellisten edellytysten mukaisesti ja jonka käytöstä kunnat itse päättävät. Kunnan sisällä eri intressit kamppailevat siitä, miten resurssit jakaantuvat ja minkälaista toimintaa on käytössä.

 

2020-luvun alussa olemme kuitenkin uudessa tilanteessa. Tulevan hallituksen asialistalla on sosiaali- ja terveyspalvelujen reformi ja sen lisäksi myös kokonaisvaltainen sosiaaliturvaa koskeva uudistus. Näiden uudistusten mittaluokka on edellisen hallituksen tavoitteiden näkökulmasta entistä haasteellisempi. On selvää, että 2020-luvulla palvelutuotannon tulee olla paremmin kohdennettu kohti vaikuttavuutta. Enää ei riitä se, että tuotetaan erilaisia palveluja integroidusti – jatkossa palvelujen ja interventioiden tulee muodostaa jäsentynyt kokonaisuus, joka perustuu systemaattiseen ja myös teoreettis-käsitteelliseen ajatteluun ihmisten ja yhteisöjen hyvinvoinnista.

 

Uskomme, että tämä edellyttää uuttaa hyvinvointiteoreettista ajattelua. Eikä edes pelkästään sitä: meidän tulee myös ymmärtää se, miten lapsiin kohdistuvat interventiot vaikuttavat ja miten ne lisäävät lasten ja perheiden hyvinvointia ja luovat positiiviselle kasvulle uudenlaisia edellytyksiä.

 

Kasvun tuki on jo avannut latua

 

Itsenäisyyden juhlavuoden lastensäätiö on yhdessä kumppaneidensa kanssa ottanut tosissaan näyttöön perustuvan toiminnan kehittämisen haasteen. Kasvun tuki -toiminnan kautta (kasvuntuki.fi) arvioitu, paras tieto lasten kasvun tueksi tuodaan lasten ja perheiden parissa toimivien ammattilaisten, lähiesimiesten ja keskijohdon tueksi.

 

Kasvun tuki -toiminnan kautta esimerkiksi alakoulun opettaja tai varhaiskasvattaja saa käyttöönsä vaikuttavan työmenetelmän, joka oikein käytettynä auttaa häntä toimimaan lasten kasvua tukevalla tavalla haastavissakin tilanteissa. Lasten ja perheiden tasavertainen pääsy tuen piiriin vahvistuu. Pitkällä tähtäimellä hyötyy myös valtio, joka nykytilanteessa maksaa ison laskun siitä, että mielenterveyttä ei hoideta perustasolla silloinkaan, kun se olisi mahdollista. Paljon on vielä tehtävää, jotta vaikuttava työ lasten kasvun tueksi lähiyhteisöissä juurtuisi – paitsi ruohonjuuritasolla, myös alueellisesti ja ennen kaikkea myös valtakunnallisesti. Suomi tarvitsee leveämmät hartiat ja johdonmukaisuutta tietoon ja näyttöön perustuvaan johtamiseen.

 

Jatkossa on syytä terävöittää tekemistämme kiinnittämällä huomiota validoitujen interventioiden juurruttamiseen. Huomiota täytyy kiinnittää myös siihen, miten ylimpien päätöksentekijöiden johtamiskoulutuksella ja lapsipolitiikan haastelähtöisellä innovaatiotoiminnalla avataan uusia latuja näyttöön perustuvan toiminnan vakiintumiseksi keskeiseksi osaksi hyvinvointipalvelujen kokonaisuutta.

 

Kohti uudenlaista osaamisen ohjaamista ja tukemista?

 

Jos tieto siirtyisi suoraviivaisesti ammattilaisten – sosiaalityöntekijöiden, lastentarhanopettajien, psykologien, lääkärien ja hoitajien – käyttöön, meillä olisi hyvin suurella todennäköisyydellä nykyistä paljon vähemmän käytösongelmaisia tai ahdistuneita lapsia peruspalveluissa. Heidän kohtalonaan on nyt jäädä ilman oikea-aikaista tukea tai tukea ollenkaan.

 

Vanhaan normiohjaukseen ei tietenkään ole paluuta julkisen politiikan ohjauksessa, mutta nykyistä näyttöön perustuvaa informaatio-ohjausta tulee uudistaa, ja mielellään älykkäällä tavalla. Mitä tehdä, kun kunta, riippumatta valtakunnallisista suosituksista, ei noudata suositusten linjaa? Rangaistaanko toiminnasta käyttämällä vanhaa normiohjausta vai tyydytäänkö taivuttelemaan ja suostuttelemaan kuten informaatio-ohjauksen hengessä kuuluisi tehdä? Käytännössä kysehän voisi olla siitä, että vaikuttaviksi todettujen työmenetelmien ja interventioiden soveltajia palkitaan ja heidän toimintatapaansa arvostetaan ja kannustetaan muitakin uudistumaan samaan suuntaan.

 

Tulevan hallituskauden aikana toteutettavan sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmän reformin myötä Suomeen pitäisi luoda toimiva rakenne lasten palveluiden näyttöön perustuvan osaamisen tueksi kunnissa ja alueilla. Tämä vaatimus pitäisi myös sisällyttää tulevaan hallitusohjelmaan tai sitä koskevaan toimeenpanosuunnitelmaan.

 

Jotain on jo sentään tässä asiassa tapahtunut. Sosiaali- ja terveysministeriön osaamis- ja tukikeskustyöryhmän asettamispäätöksessä (STM 6337/2019) yhdeksi keskeiseksi tavoitteeksi on asetettu ratkaisun löytäminen Itsenäisyyden juhlavuoden lastensäätiön näyttöön perustuvien menetelmien koordinoinnille, seurannalle ja juurtumiselle. Olemme iloisia, että asia on mainittu asettamispäätöksessä, mutta siitä on vielä pitkä matka kansalliseen näyttöön perustuvan toiminnan koordinaatioon ja kehittämiseen.

 

Myös palvelujärjestelmän paikallisella ja alueellisella tasolla pitäisi alkaa tapahtua palvelutoiminnan integraatiota, joka vahvistaisi myös näyttöön perustuvan toiminnan ideaa. Lasten ja nuorten eheän kasvun näkökulmasta keskeistä olisi vahvistaa yhteistyötä esimerkiksi sosiaalityön ja psykiatrian välillä siten, että toiminnassa hyödynnetään sairaanhoitopiirien osaamista. Tämä mahdollistaisi konsultoinnin sekä lasten ja nuorten eheän hoitoketjun rakentumisen. Samanlaisia yhteistyön siltoja pitää ennakkoluulottomasti rakentaa myös muiden sosiaali-, terveys- ja sivistystoimen rakenteiden ja kansalaisjärjestöjen välille. Kysymys on loppujen lopuksi yksinkertaisesta asiasta – asioita ja palvelujärjestelmän haasteita pitäisi vähitellen alkaa oppia katsomaan lapsen näkökulmasta.

 

Ei sen enemmästä, eikä vähemmästä.

 

Kehitysjohtaja Petra Kouvonen

Toimitusjohtaja Petri Virtanen

 

18.4.2019