”Vastasyntynyt kotiutuu. Ei ole neuvolapalveluiden piirissä. Toivotaan kuitenkin neuvolaseurannan järjestyvän.”
Pelkät toiveet eivät muuta maailmaa. Lääkärin toive neuvolaseurannasta oli kirjattu ryppyiseen tulosteeseen, jota nuori, huolestunut äiti tarjosi luettavakseni paperittomien klinikalla. Neuvolan luukulla oli lääkärin toiveista huolimatta pidetty tiukka linja, ja vauva oli rokottamatta ja punnitsematta. Syödäkseen hän oli saanut, mutta ei vielä kuusiviikkoisena katsonut silmiin eikä hymyillyt. Ei hymyilyttänyt paperitonta äitiäkään.
Samoihin aikoihin vastasyntyneiden teho-osastolla kaksi päivystäjää pysähtyi yön sysipimeänä hetkenä. Toinen uskalsi sanoa ääneen sen, mitä molemmat ajattelivat: miten voi olla mahdollista, että potilaistamme näin suuri osa on muita kuin kantasuomalaisia? Miksi suomalaisäitien vauvat syntyvät terveempinä? Vai näyttääkö vain siltä – ehkä maahanmuuttajaäitien vauvoja vain on enemmän kuin suomalaisvauvoja? Ilmiö ei ole vieras myöskään omalla työpaikallani lasten teho-osastolla, ja kaikkialla sitä on vaikea lähestyä. Maahanmuuttajalasten suuremmasta sairastavuudesta puhuminen tuntuu teho-osastolla tuskalliselta ja poliittisesti epäkorrektilta. Mieluummin keskittyisi piippaaviin laitteisiin, joiden turvallinen koneen logiikka ei ole sumea tai mene tunteisiin.
Kertovatko paperittomien haasteet laajemmin järjestelmämme ongelmista?
Miksi maahanmuuttajalapsia päätyisi enemmän teho-osastoille? Terveydenhuoltoomme on selvästi joskus vaikea päästä, sillä oireesta oikeaan diagnoosiin ja oikea-aikaiseen hoitoon johtavat prosessit ovat monimutkaisia ja tarkkaan optimoituja – mutta eivät aina eksyneen kulkijan näkökulmasta. Paperittoman asema on tietenkin mahdollisimman äärimmäinen esimerkki hoitoon pääsyn haasteista. Paperittomien kertomuksia kuunnellessa syntyy kuitenkin vaikutelma siitä, että koko järjestelmällä olisi niistä opittavaa. Kaivosmiehillä oli tapana pitää kaivoksissa kanarialintuja siksi, että ne olivat isokokoista työmiestä herkempiä osoittamaan hiilidioksidipitoisuuden kasvun vaaralliselle tasolle. Kun lintu pökertyi, työntekijöillä oli vielä tarpeeksi aikaa nousta pinnalle, ennen kuin kaivoksen ilma kävi kaikille kelvottomaksi.
Olisiko niin, että paperittomien haasteet hoitoon pääsyssä olisivat samanlainen herkkä indikaattori järjestelmämme sisäänrakennetuista puutteista? Ehkäpä samanlaisia, lievempiä haasteita on kaikilla maahanmuuttajilla?
Vai onko jopa niin, että terveydenhoitoomme on syntyperään katsomatta vaikea päästä aina, jos viranomaisohjeiden noudattaminen on haasteellista puuttuvan kieli- tai lukutaidon takia, matkat kiemuraisia oman auton puuttuessa ja luottamus kateissa aiemman elämänkokemuksen pohjalta? Ennen kaikkea: muuttuvatko tällaiset haasteet hoitoon pääsyssä todellisiksi eroiksi hoidon lopputuloksessa, jopa kuolleisuudessa? Tai, vielä tärkeämpää: voisiko väestöryhmien terveyseroja torjua terveydenhuollon keinoin, mutta tällä kertaa ilman niitä teho-osaston turvallisesti piippaavia laitteita? Vaikkapa parantamalla kommunikaatiota ja tiedotusta, lisäämällä kohtaamisia, katsomalla prosesseja vähän eri kulmasta?
Luotettavaa tiedon saamiseksi toteutetaan kansallinen rekisteritutkimus
Vaikka ajatus olisi järkeenkäypä ja idea miten hyvä tahansa, terveydenhuoltoa ei tehdä olettamusten varassa; on pyrittävä tutkittuun tietoon. Maahanmuuttajalasten suurempi sairastavuus on sekä Suomessa että muissa länsimaissa edelleen myytti, jonka todenperäisyydestä ei ole varmaa tietoa. Toistaiseksi tutkimustuloksille näyttää olevan kirjavan laadun lisäksi yhteistä ainoastaan havainto siitä, että maahanmuuttajalasten ja -perheiden terveyspalveluiden käyttö poikkeaa kantaväestön vastaavasta. Mutta eihän se kerro mitään maahanmuuttajalasten sairastavuudesta, pääsystä terveyspalveluihin ja hoidon laadusta! Ja toisaalta – jos mitään eroa terveydessä ja hoidon tuloksissa ei olisikaan, terveydenhuollon ammattilaisten olisi tärkeä päästä yli ennakkokäsityksistään ja suunnata parannukset mieluummin sinne, missä niitä tutkitusti tarvittaisiin.
Onneksi suomalaiset kattavat rekisterit antavat mahdollisuuden vastata näihin kysymyksiin. Niinpä yölliset mietteet vastasyntyneiden teho-osastolla ja paperittoman vauvan äärellä johtivat tutkimusryhmän perustamiseen ja kansallisen rekisteritutkimuksen aloittamiseen yhdessä Itsenäisyyden juhlavuoden lastensäätiön kanssa. Onko maahanmuuttajaperheiden vauvojen kuolleisuus korkeampi, joutuvatko he useammin tehohoitoon, entä onko heillä enemmän synnynnäisiä sairauksia? Jatkossa selvitämme samoista rekistereistä maahanmuuttajalasten terveyttä ja terveydenhuollon käyttöä myös vastasyntyneisyyskauden jälkeen.
Tutkimustyöhön ryhtyminen on melkein yhtä jännittävää kuin kosinta: kun kysymys on kerran lausuttu ääneen, ei paluuta entiseen epätietoisuuteen enää ole. Vastaus tulee kyllä, mutta etukäteen ei voi tietää, mikä se on. Siitä juuri on tieteessä kysymys: tulosta ei päätetä etukäteen, mutta tutkimustulosten pohjalta on mahdollista tehdä oikeita ratkaisuja. Ja ehkä, ja joskus, parantaa maailmaa, vähän kerrallaan.
Tutkimusryhmän puolesta
Tutkijalääkäri Heli Salmi
Heli Salmi on lastentautien sekä anestesiologian ja tehohoidon erikoislääkäri Helsingistä
Itla on toteuttanut kirjallisuuskatsauksen maahanmuuttajaperheiden vanhemmuuden tuesta ja siitä julkaistaan kansainvälinen tieteellinen artikkeli myöhemmin tänä vuonna.
