Lapsiin kohdistuvan väkivallan tilastointi on puutteellista

Viranomaistarpeita varten perustetut ja ylläpidetyt rekisterit piirtävät lapsiin kohdistuvasta väkivallasta sen vakavimpiin ilmenemismuotoihin keskittyvän kuvan. Niissä korostuvat hoitoilmoitusrekisterin diagnoosit ja esimerkiksi itsetuhoisuus.

Rekisterien ulkopuolelle jäävät sekä avun saamisessa epäonnistuneet että ne, jotka eivät alun perinkään hae apua.

Kysely- ja rekisteriaineistot kertovat ilmiöstä eri näkökulmista. Kyselytutkimukset piirtävät rekistereitä laajemman kuvan, mutta niissä on omat aukkonsa.

Lasten oma ääni ei kyselytutkimuksissa välttämättä pääse esiin. Varsinkin henkinen väkivalta on vahvan kokemuksellista, eikä kysely välttämättä anna tilaa sen sanoittamiselle.

Perheväkivaltatapauksissa taas voi olla este, mikäli tutkimukseen osallistuminen vaatii huoltajan luvan. Lisäksi lasten lojaalisuus vanhempiaan kohtaan vaikeuttaa väkivallasta kertomista.

Väkivaltaa koskevaan kyselyyn osallistuminen voi olla väkivaltaa kokeneelle lapselle traumaa aktivoiva ja henkisesti raskas kokemus. Lapsella tulisi sellaisen jälkeen olla mahdollisuus päästä turvallisen aikuisen seuraan.

Eri tavoin heikossa asemassa olevien lasten äänen kuulematta jääminen on erityinen huolenaihe. Katoanalyysit ovatkin kyselyiden ohessa ehdottoman tärkeitä: on oltava tiedossa, keitä on tavoitettu ja keitä ei.

Vertailtavuutta ja monialaista yhteistyötä

Merikukan mukaan lapsiin kohdistuvan väkivallan tilastoinnissa ihannetilanne olisi sellainen, jossa toteutettaisiin eri ryhmille kyselyiden avulla toistuvaa aineistonkeruuta. Tutkimusten vertailtavuus aiempiin keruisiin on tärkeää ja mahdollistaa ilmiön seurantaa.

Keruissa voisi olla myös kansainvälistä vertailupohjaa. Nyanssierot väkivallan esiin piirtämisessä ja käsitteellistämisessä voivat kuitenkin olla kulttuurien välillä suuria, ja niiden huolellinen auki keskusteleminen on välttämätöntä ennen onnistuneen vertailun toteuttamista.

Lisäksi sosiaali- ja terveydenhuollon rekisterejä tulisi kehittää ilmiön tehokkaampaa tunnistamista kohti. Tässä keskeistä on monialainen yhteistyö tutkijoiden ja käytännön työtä tekevien ammattilaisten välillä.

Edes ihannetilanteessa kaikkea lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa ei saada tietoon: erityisesti henkisen väkivallan muotojen piilevyys ja kokemuksellisuus tekevät ilmiön vaikeaksi tunnistaa. Nyt työryhmän teemakokouksen käsittelyssä olivatkin nimenomaan tiedon tuotannon haasteet ja eettiset näkökulmat.

Lasten ja nuorten hyvinvoinnin tietopankki Itlastoon kerätty pitkittäinen seurantatieto asettuu luontevasti osaksi tietolähteitä, joita voidaan hyödyntää lapsiin kohdistuvan väkivallan ehkäisyssä.