Puhetapoja eron jälkeisestä vanhemmuudesta

• Tässä tutkimuksessa tarkastellaan puheessa rakentuvaa eron jälkeistä vanhemmuutta. Tutkimuksessa selvitettiin, millaisia vanhemmuuteen liittyviä puhetapoja eronneiden isien ja äitien puheesta on löydettävissä.

• Tutkimusaineistona oli yhdeksän eronneen vanhemman haastattelua (viisi isää ja neljä äitiä).

• Diskurssianalyysin avulla löydetyt puhetavat – sitoutunut, mahdollistumaton ja huolen sävyttämä vanhemmuus – heijastelevat nykypäivän vanhemmuuteen liittyviä ihanteita ja tuovat esiin eron jälkeisen vanhemmuuden moninaisuuden.

• Tutkimuksessa tarkasteltiin myös sitä, kuinka puhetavat erosivat vanhemman sukupuolen mukaan. Eroavaisuuksia löytyi siinä, koskiko puhe isyyttä vai äitiyttä ja omaa vai toisen vanhemmuutta.

---

Johdanto

Noin 11 000–14 000 avioparia eroaa vuosittain, joten eron jälkeinen vanhemmuus on 2020-luvun Suomessa tavanomainen ilmiö (Suomen virallinen tilasto [SVT], 2023). Vaikka vanhemmat sopivat eron jälkeen useimmiten yhteishuoltajuudesta (SVT, 2021) ja 2000-luvun vanhemmuuden ideaalit korostavat jaettua vanhemmuutta myös eroperheissä (Westerling, 2016), on jaettu vanhemmuus perheissä edelleen enemmän ideaali kuin käytäntö (Terävä ym., 2021). Suomessa lapset asuvat pääsääntöisesti äideillään eron jälkeen (SVT, 2021), joskin vuoroviikkoasuminen on yleistynyt, ja täten yhä useammat jakavat vastuuta vanhemmuudesta (Miettinen ym., 2020).

---

”Noin 11 000–14 000 avioparia eroaa vuosittain, joten eron jälkeinen vanhemmuus on 2020-luvun Suomessa tavanomainen ilmiö.”

---

Vanhemmuutta eron jälkeen vaikeuttaa usein parisuhteen purkautumiseen liittyvä konfliktisuus ja sen seuraukset, minkä vuoksi eron jälkeistä perhearkea käsitellään niin yhteiskunnallisessa keskustelussa kuin kansainvälisessä tutkimuksessa (mm. Beckmeyer ym., 2014; Russell ym., 2016) usein huolen kautta. Vaikka ero muokkaakin vanhemmuutta ja perheenjäsenten arkea – esimerkiksi asumisjärjestelyjä ja perheen taloudellista tilannetta – monella tavalla, lähestytään tässä tutkimuksessa erovanhemmuutta ilman oletusta sen ongelmallisuudesta (Forsberg & Autonen-Vaaraniemi, 2019; Kiiski, 2011).

Nojaamme tutkimuksessamme konstruktionistiseen näkökulmaan (Burr, 2015, s. 4–5), jossa ei olla kiinnostuneita pelkästään yksilöiden tulkinnoista niiden itsensä vuoksi, vaan ennen kaikkea siksi, millaisia seurauksia erovanhemmuudesta rakennetulla tiedolla ja tulkinnoilla on ihmisten välisisille vuorovaikutuksille ja laajemmin yhteiskunnalle (ks. Niska ym., 2024).

---

”Millaisia vanhemmuuteen liittyviä puhetapoja eron kokeneiden pienten lasten isien ja äitien puheesta on löydettävissä?”

---

Pyrimme diskurssianalyysillä jäsentämään haastattelupuheessa tuotettuja eron jälkeisiä kokemuksia ja kuvauksia omasta sekä toisen vanhemmuudesta. Tämän lisäksi vanhempien puheesta on mahdollista tarkastella myös, millaista sukupuolittunutta kuvaa isyydestä ja äitiydestä eron jälkeen tuotetaan. Ajattelemme erovanhemmuusdiskurssien rakentuvan sosiaalisessa kanssakäymisessä muodostuneina konstruktioina, jotka peilautuvat aina kulloinkin vallalla oleviin kulttuurisiin ihanteisiin, tässä tapauksessa 2020-luvun vanhemmuuden ideaaleihin. Vanhemmuuteen liittyviä diskursseja on tutkittu Suomessa jonkin verran (mm. Raudasoja ym., 2022), mutta eronneiden vanhempien puheeseen keskittyvää tutkimusta on tehty vain vähän (esim. Böök & Terävä, 2022; Terävä, 2024). Kansainvälisesti eron jälkeisen isyys- ja äitiyspuheen eroja on tutkittu esimerkiksi media-aineistoja hyödyntämällä (Bergnehr & Henriksson, 2022). Vanhemmuuspuhetta määrittää myös puheen kohde eli se, puhutaanko omasta vai toisen vanhemmuudesta, mutta aiheesta ei ole juurikaan aiempaa tutkimusta (mm. Stokkebekk, 2020). Tämä tutkimus keskittyykin tämän vajeen tarkasteluun ja kuvaa samalla eri puhujarooleja (isä ja äiti) sekä puheen kohteita (isyys, äitiys, oma ja toisen vanhemmuus). Tutkimuskysymys kuuluu: ”Millaisia vanhemmuuteen liittyviä puhetapoja eron kokeneiden pienten lasten isien ja äitien puheesta on löydettävissä?”.

Eron jälkeinen isyys ja äitiys

Allan Westerling (2016) nostaa 2000-luvulta esiin kaksi erityisesti Pohjoismaille tyypillistä vanhemmuuden ideaalia, jotka koskevat myös eron jälkeistä vanhemmuutta. Nämä ovat vanhemmuuteen omistautuminen ja jaettu vanhemmuus. Vanhemmuuteen omistautumisen ideaali kuvaa vanhemmuutta intensiivisen läsnäolon ja lapsen etusijalle laittamisen kautta (Hays, 1996), jolloin lastenkasvatukseen käytetään paljon aikaa, energiaa ja rahaa (Faircloth, 2014). Intensiivisellä vanhemmuudella on kuvattu pitkälti äitiyttä (mm. Hays, 1996; Raudasoja, 2022) mutta myös isyyttä (Bertelsen, 2020). Aiemmat tutkimukset osoittavat, että vanhemmuuteen omistautuminen näkyy myös eronneiden isien ja äitien puheessa, jolloin keskiöön on noussut etenkin puhe lapsen parhaasta (mm. Andreasson & Johansson, 2019; Böök & Terävä, 2022; Eikrem & Jevne, 2022; Forsbergin ja Autonen-Vaaraniemi, 2019). Toinen Westerlingin (2016) esiin nostama vanhemmuuden ideaali on jaettu vanhemmuus, jossa vaaditaan isien ja äitien tasavertaista osallistumista lapsen hoivaan. Eronneilla vanhemmilla tämä tarkoittaa isän ja äidin vanhemmuuden tasaveroisuutta eron jälkeen. Vanhemmuuden jatkuminen kytkeytyy ajatukseen lapsen edusta ja oikeudesta kumpaankin vanhempaansa (Castrén ym., 2019).

---

”Vaikka viime vuosikymmeninä isän malliksi on noussut osallistuva, hoivaava isä, vanhemmuutta rajoittavat edelleen perinteiset ihanteet, jotka korostavat äidinhoivan ensisijaisuutta ja isän roolia elättäjänä.”

---

Bergnehrin ja Wahlström Henrikssonin (2022) mukaan vanhemmuus on kuitenkin edelleen vahvasti sukupuolittunutta. Jaettujen ideaalien lisäksi isyyteen ja äitiyteen kohdistuu omia, sukupuolittuneita ihanteitaan. Vaikka viime vuosikymmeninä isän malliksi on noussut osallistuva, hoivaava isä (Kekäle & Eerola, 2014), vanhemmuutta rajoittavat edelleen perinteiset ihanteet, jotka korostavat äidinhoivan ensisijaisuutta ja isän roolia elättäjänä (Lammi-Taskula & Salmi, 2016). Sukupuolten väliset erot tulevat esiin arjen käytännöissä: äidit pitävät valtaosan perhevapaista ja ovat päävastuussa lasten hoidosta ja kotitöistä, kun taas isät ottavat enemmän vastuuta elatuksesta (Terävä ym., 2021).

Sukupuolittuneita käytäntöjä näkyy myös eron jälkeisessä vanhemmuudessa. Esimerkiksi Grätz (2017) on määrällisessä tutkimuksessaan tarkastellut eron jälkeistä vanhemmuutta sukupuolten välisten erojen näkökulmasta. Gräzin tutkimustulosten mukaan ero heikentää erityisesti isän ja lapsen välistä suhdetta sekä vähentää isän ja lapsen yhdessäoloon käytettävän ajan määrää (Cano & Gracia, 2022). Bergnehrin ja Wahlström Henrikssonin (2022) tutkimus antaa puolestaan osviittaa siitä, että eron jälkeistä vanhemmuutta kuvataan sukupuolen mukaan eri tavoin. Äitejä kuvailtiin mediateksteissä pelkästään myönteisessä valossa, riippumatta heidän roolistaan lastensa elämässä. Isät puolestaan esitettiin sekä moniulotteisempina että ristiriitaisempina: poissaolevina, lastensa elämästä hävinneinä tai sitoutuneina ja läsnä olevina vanhempina.

Useimmiten ero muokkaa niin vanhemmuuden käytäntöjä kuin ajankäyttöä lapsen ja vanhemman välillä (ks. esim. Cano & Gracia, 2022). Samalla ero voi muokata myös sitä, miten entiset puolisot suhtautuvat toisiinsa vanhempina (Hokkanen, 2005). Esimerkiksi Stokkebekkin tutkimuksen mukaan erityisesti konfliktoituneen eron jälkeen parit nimesivät pääsääntöisesti toisen vanhemman hankaluuksien aiheuttajaksi, ja hänet kuvattiin toisinaan myös epäkelpona vanhempana. Toisaalta on myös tutkimustuloksia, joissa ero on ollut sopuisa ja toista vanhempaa kuvataan arvostavasti ja luottamusta herättävästi (Eikrem & Jevne, 2022; myös Hokkanen, 2005).

---

Aineisto ja tutkimusmenetelmät

Tämä tutkimus on osa Jyväskylän yliopiston ja Ensi- ja turvakotien liiton yhteistä Vanhemmuus eron jälkeen -tutkimushanketta, jossa on tarkasteltu sekä perheammattilaisten (Terävä & Böök, 2019) että vanhempien kokemuksia eron jälkeisestä yhteisvanhemmuudesta (Böök & Terävä, 2022). Koko tutkimushankkeen aineisto koostuu 32 vanhemman (16 äitiä ja 16 isää) haastatteluista, jotka on kerätty vuosien 2016–2020 aikana. Valtaosa vanhemmista oli osallistunut Vanhemman neuvo -vertaistukiryhmään.

Tähän tutkimukseen valikoitui niiden isien (n=5) ja äitien (n=4) haastattelut, joilla oli vähintään yksi varhaiskasvatusikäinen lapsi. Rajausta perustelemme sillä, että alle kouluikäisten lasten vanhemmuudessa sukupuolittuneisuus korostuu näkyvimmin, koska äidit hoitavat lapsia kotona useammin kuin isät (ks. Terävä ym., 2021). Lisäksi avioerot ovat yleisimpiä avioliiton alkuvuosina (SVT, 2022), jolloin lapset ovat pieniä.

---

”Tähän tutkimukseen valikoitui niiden isien ja äitien haastattelut, joilla oli vähintään yksi varhaiskasvatusikäinen lapsi. Haastatellut vanhemmat eivät olleet toistensa entisiä kumppaneita.”

---

Haastatellut vanhemmat eivät olleet toistensa entisiä kumppaneita. Tutkimukseen osallistuneet äidit olivat iältään 29–39-vuotiaita ja isät 32–43-vuotiaita. Neljällä haastateltavista oli toisen asteen koulutus ja viidellä alempi korkeakoulututkinto. Kaikki vanhemmat olivat yhtä lukuun ottamatta mukana työelämässä tai opiskelivat. Tutkittavilla oli 1–4 lasta, ja lasten ikähaarukka ulottui 4 kuukaudesta ja 24 vuoteen. Osa tutkittavista määritteli lapsiluvun biologisen vanhemmuuden kautta, ja osa laski perheeseensä myös uuden kumppaninsa lapset. Tutkittavien eroista oli kulunut aikaa 1–9 vuotta, ja eroaloitteen tekijöinä oli tasaisesti niin äitejä kuin isiä. Seitsemällä haastateltavalla oli lapsista yhteishuoltajuus, ja kaksi isää kertoi lasten äidillä olevan yksinhuoltajuuden. Kuuden perheen lapset asuivat pääsääntöisesti äidillään ja osan ajasta isällään. Yhden haastateltavan lapset asuivat vuoroviikoin vanhemmillaan, ja yhden ainoastaan äidillään. Yhdellä vanhemmalla asumisjärjestelyt olivat erilaisia eri lapsilla.

Haastattelut olivat puolistrukturoituja teemahaastatteluita, jotka toteutettiin yksilöhaastatteluina. Teemoina olivat muun muassa eron jälkeinen arki, vanhemmuus eron jälkeen ja vanhemman suhde lapsiinsa. Jokaiselle haastattelulle oli varattu noin tunti aikaa. Haastattelijoina toimivat Ensi- ja turvakotien liiton työntekijät, jotka toteuttivat haastattelut hankkeeseen osallistuneiden tutkijoiden laatiman haastattelurungon mukaisesti.

Lähestyimme aineistoamme diskurssianalyyttisesti. Diskurssianalyysissa tutkitaan kielenkäyttöä, jonka nähdään rakentavan ja heijastelevan sosiaalista todellisuutta (Pietikäinen & Mäntynen, 2009; Jokinen ym., 2016). Termillä diskurssi viitataan merkityssuhteiden systeemeihin, jotka sekä rakentuvat sosiaalisissa käytännöissä että rakentavat niitä (Jokinen ym., 2016; Siltaoja & Sorsa, 2020). Tässä tutkimuksessa käytämme diskurssille rinnakkaista puhetavan käsitettä (ks. Terävä ym., 2018).

Analysoimme haastattelupuhetta aineistolähtöisesti (Ravitch, 2021). Aloitimme analyysin merkitsemällä kohdat, jotka sisälsivät puhetta omasta tai toisen vanhemmuudesta. Lukiessamme vanhemmuuspuhetta sisältäviä tekstikohtia pyrimme etsimään niistä yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia. Kielellisiä piirteitä tarkastellessamme kiinnitimme huomiota käytettyyn sanastoon, kuten ääri-ilmaisuihin ja negaatioihin. Analysoimme myös puheessa ilmenevää modaalisuutta, erityisesti deonttista modaalisuutta, jolla ilmaistaan puhujan tahtoa tai yhteisön normeja esimerkiksi luvanannon tai velvollisuuksien kautta (VISK § 1554) (esim. en saa). Havainnoimme myös puheessa ilmenevää evidentiaalisuutta eli osoituksia siitä, miten puhuja on saanut tietonsa (VISK § 1557) (esim. mä oon nähny). Tekemäämme analyysia leimasi syklisyys, sillä puhetavat muotoutuivat useiden analyysikertojen aikana. Aineistolähtöisen analyysin avulla tunnistimme lopulta kolme erilaista eron jälkeiseen vanhemmuuteen liittyvää puhetapaa, jotka nimesimme seuraavasti: sitoutunut, mahdollistumaton ja huolen sävyttämä vanhemmuus.

Eettinen pohdinta

Eettisyys huomioitiin tutkimusprosessin jokaisessa vaiheessa. Tutkittavat olivat saaneet etukäteen tiedon haastattelun sisällöistä, ja heille korostettiin vapautta valita, mistä haluavat kertoa. Tutkittavilla oli myös mahdollisuus keskeyttää haastattelu milloin tahansa sekä ottaa jälkikäteen yhteys Ensi- ja turvakotien liiton perhetyöntekijöihin ja purkaa haastattelun herättämiä ajatuksia ja tunteita. Tutkittaville laadittiin yleisen tietosuoja-asetuksen (GDPR) mukainen tietosuojailmoitus, heiltä pyydettiin kirjallinen tutkimussuostumus ja heillä oli lupa keskeyttää tutkimus kaikissa sen vaiheissa. Tutkittavien henkilöllisyyttä suojattiin tutkittavien taustatietojen kuvaamisella yleisellä tasolla ja häivyttämällä tekstistä nimet ja muut mahdolliset tunnistetiedot (esim. murresanat ja ikä). Aineistokatkelmista on myös poistettu toistoa luettavuuden parantamiseksi.

---

Tulokset

Vanhemmuuteen liittyvät puhetavat eronneiden isien ja äitien puheessa

Eron jälkeiseen vanhemmuuteen liittyvä puhe oli moninaista, näin ollen aineistosta erotetut diskurssit ilmentävät erityisesti puheen vaihtelua. Alla oleva kuvio 1 sisältää haastateltujen vanhempien eron jälkeiseen vanhemmuuteen liittyvien puhetapojen keskeiset sisällöt. Ulkokehällä olevat värikoodit kuvaavat, mistä puhujarooleista käsin ja kenen vanhemmuudesta puhetapoja on käytetty. Kuviota avataan sen alla olevissa tulosluvuissa.

Kuvio 1. Eron jälkeiseen vanhemmuuteen liittyvät puhetavat.

Sitoutunut vanhemmuus

Sitoutuneeseen vanhemmuuteen liittyvä puhetapa oli tässä tutkimuksessa kaikkein hallitsevin, sillä vanhemmat käyttivät sitä puheessaan eniten ja sitä löytyi jokaisesta haastattelusta. Puhetapaa käytettiin ensisijaisesti omasta vanhemmuudesta, mutta kaikissa haastatteluissa sitä käytettiin myös toisen vanhemmuudesta puhuttaessa. Puhetavan ydin on vanhemmuuteen sitoutuminen, joka rakentuu monin eri tavoin ja ulottuvuuksin vanhempien puheessa. Puhetapaa rakennetaan yhtäältä arkisten toimintojen ja yhdessäolon kuvauksina (yhessä päivälliselle), normaaliutta korostavina toteamuksina (normaalia perhearkea) sekä myönteisinä, tunnepitoisina sanoina ja ääri-ilmauksina (lapset on parasta, mitä elämässä tapahtuu tai rakastaa yli kaiken). Tässä puhetavassa ei esiinny negaatioita tai modaalisuuksia, vaan asiat esitetään yksinkertaisesti tapahtuvina tosiasioina. Sitoutuneessa puhetavassa vanhemmuus näyttäytyy kaiken kaikkiaan myönteisenä ja vanhemmuutta kuvataan yleisesti adjektiiveilla lempeä, rakastava ja huolehtiva.

Seuraavassa esimerkissä näkyy, kuinka isä osoittaa sitoutuneisuuttaan puhumalla lapsensa kanssa viettämästään ajasta. Kursivoituja kohtia avataan tarkemmin sitaattien alla olevassa tekstissä.

”Ja sit taas me tossa vietetään, mennään yhessä päivälliselle illalla ja sit mennään vielä yhessä saunaan illalla ja sit vietetään yhessä rentoo aikaa. Lapsen kanssa on ollut jotain, et luetaan kirjoja ja jotain, tehään kivoja, omia rutiinileikkejä ja kuunnellaan lempimusiikkia automatkoilla.” (Isä 1, puhetta itsestään isänä.)

Isä 1 kuvailee poikansa kanssa viettämää arkipäivää käyttäen mieluisuutta ilmaisevia sanoja, kuten rentoo ja kivoja. Isä kuvaa yhdessä tekemistä käyttämällä me-persoonapronominia, sekä toistuvasti ilmausta yhessä. Lapsia kuvataan puhetavassa kahdella tavalla: aktiivisina ja osallisina tai huolenpidon kohteina.  Lasten aktiivisuutta kuvataan esimerkiksi niin, että heidän kanssaan vietetään yhteistä aikaa, jossa molemmat osapuolet ovat sekä saavana että antavana osapuolena. Tähän sisältyy vanhemmalle myös vaatimus ajan laadusta: lasten kanssa on oltava läsnä niin fyysisesti kuin henkisesti. Aktiivisuuden ohella lapset asetettiin puheessa toisaalta huolenpidon kohteiksi. Huolenpito näyttäytyy vanhempien puheessa kyseenalaistamattomana. Vanhemmat kuvaavat lapsista huolehtimista itsestään selväksi asiaksi ja arkea normaaliksi.

Vanhempien puheessa evidentiaalisuus näyttäytyy niin, että toisen vanhemman positiivisia puolia pidetään tiedettynä ja varmana asiana, jota ei epäillä. Tämä siitäkin huolimatta, etteivät he enää jakaneet arkeaan yhdessä. Myönteinen puhe vanhemmuudesta näkyy myös vanhempien tuodessa esiin epäkohtia:

”Hän [lasten isä] on välillä liiankin kova auktoriteetti, että sitte joudutaan keskustelemaan vanhemmat keskenään, että et voi noin jyrätä. Mutta kuten kaikilla, hyvät ja huonot puolensa. Mut sit taas lapset luottaa häneen ku kiveen.” (Äiti 2, puhetta lapsen/lasten isästä.)

Äiti 2 kuvaa yllä olevassa lainauksessa lastensa isän kehittämiskohteita. Ilmaisulla hän on välillä liiankin kova auktoriteetti, äiti tulee osoittaneeksi liiallisuuksiin menneen toiminnan olevan huono asia. Myöhemmin äiti lieventää kritiikkiään vanhemmuutta yleistävällä ilmaisulla mutta kuten kaikilla, hyvät ja huonot puolensa. Lopuksi äiti ottaa lasten näkökulman ja kumoaa kritiikin todistelemalla lasten luottamusta isäänsä.  

Mahdollistumaton vanhemmuus

Mahdollistumattoman vanhemmuuden puhetavan kohteena on isä, jonka vanhemmuudesta rakentuu odotuksia vastaamaton kuva. Puhetapaa käyttivät sekä isät itse että äidit. Puhetapa näkyi voimakkaimmin isien puheessa itsestään, ja se oli paikannettavissa – hieman eri vahvuisena – jokaisen isän haastattelusta. Äitien puheessa mahdollistumattoman vanhemmuuden puhetapa oli havaittavissa kahdessa haastattelussa, ja se toistui muita puhetapoja harvemmin. On huomattava, että tämä puhetapa ei sulkenut pois muunlaista vanhemmuuspuhetta, vaan vanhemmuudesta voitiin puhua samassa haastattelussa sekä mahdollistumattomana että sitoutuneena.

Isien puhuessa itsestään esiintyy paljon negaatiota (en ole) ja deonttista modaalisuutta (en saa). Kuten sitoutuneessa puhetavassa, myös mahdollistumattomassa vanhemmuuspuheessa käytetään ääri-ilmauksia. Tässä puhetavassa näitä kuitenkin hyödynnetään korostamaan asioiden epämieluisuutta.

Isät tuovat puheessaan esille, että heidän osallistumistaan rajoitetaan ulkopuolelta. Isät kertovat, että he haluaisivat osallistua lastensa elämään, mutta eivät aina voi. Se, kuka tai mikä vanhemmuutta rajoittaa, vaihtelee. Tyypillisimmin rajoittajan asemaan asetetaan lasten biologinen äiti, mutta myös oma ansiotyö sekä huoltajuuspäätöksen tehnyt tuomari kuvataan vanhemmuutta rajoittavaksi tekijäksi. Lasten biologinen äiti ei näyttäytynyt pelkästään isän vanhemmuuden rajoittajana, vaan toisinaan äitiä kuvattiin vanhempana, joka omii vanhemmuuden ja lapsen itselleen.

”Mua ei kutsuta mihinkään, mä en saa osallistua mihinkään, mä en oo koskaan saanut osallistua mihinkään syntymäpäiviin, jouluun… Joulut, esim nytkin ois mulla joulu, mutta (oma lapsi) ei oo koskaan päässy. Isänpäivinä ei, lomat ei oo.” (Isä 5, puhetta itsestään isänä.)

Yllä olevassa katkelmassa isä 5 kuvaa lapsensa äitiä vanhemmuutensa rajoittajaksi. Isä käyttää negaatiota, kuten ei kutsuta sekä deonttista modaalisuutta en saa osallistua, kuvaamaan sitä, että lapsen äiti ei anna hänen toteuttaa vanhemmuuttaan. Esimerkissä hyödynnetään retorisena keinona toistoa sekä ääri-ilmauksia mihinkään ja koskaan osoittamaan asian vakavuutta. Esimerkin lopussa isä vaihtaa näkökulman lapsensa näkökulmaan, jolla osoitetaan myös lapsen kärsivän kyseisestä tilanteesta. Mahdollistumattoman vanhemmuuden puhetavassa painottuu kuitenkin isän näkökulma, ja lapset näyttäytyvät usein sijaiskärsijän asemassa.

Joidenkin isien puheessa lapsen äidin toimintaa arvosteltiin ja väheksyttiin. Isä 4 kuvaa lapsen äidin toimintaa seuraavasti:

”Mä olin käytännössä saman ajan koko ajan lasten kanssa ja sitte aina, ku se [lapsen äiti] rupes kiukuttelemaan, niin se [lapsen äiti] saatto pantata viikon tai kuukauden tai jotain lapsia sillee, et en nähny niitä kertaakaan ja, et se [lapsen äiti] on tehny just semmosta. Se oli semmosta, koko ajan semmosta niin ku veitsen terällä taiteilua, että heti, ku hänellä meni hermot jostakin, niin sitten taas tiesi, että ei lapsia näe.” (Isä 4, puhetta lapsen/lasten äidistä.)

Isä 4 viittaa rajoituksiin negaatioilla (en nähnyt ja ei lapsia näe) javanhemmuutta rajoittavaan tekijään eli lasten äitiin sanalla se, joka häivyttää rajoittajan roolia. Isä kuvaa lapsen äidin toimintaa kiukutteluksi, jolla osoittaa oman toimintansa aikuismaiseksi ja äidin käytöksen epäkypsäksi vanhemmuudeksi. Metaforalla veitsen terällä taiteilu isä kuvaa asian epämieluisuutta ja -varmuutta. Alleviivatakseen asian vakavuutta ja todenmukaisuutta isä käyttää vielä ääri-ilmaisuja kertaakaan ja koko ajan.

Äitien puheessa mahdollistumattoman vanhemmuuden puhetapa näkyy heidän puhuessaan lasten isästä. Tämän puhetavan äidit kaipaavat isyyttä, jossa isä osallistuisi enemmän ja tasapuolisemmin lastensa elämään. Äitien puheessa lapset jäävät pienempään rooliin kuin isien puheessa, eikä isien osallistumattomuuden seurauksia juurikaan pohdita. Äidit kuvaavat puheessaan osallistumattomuutta isän valintana ja toisaalta tosiasiana, johon vaikuttamisen mahdollisuuksia ei ole punnittu:

”Isä ei osallistu mihinkään päiväkodin eikä koulun tilaisuuksiin. Nuoremman lapsen päiväkodis hän ei käyny ikinä. En tiiä, onko käyny koulussa millään tavalla, en tiiä sitä. Mutta lapsetkin tietää ja ennakkoajatus on se, että äiti tulee, oli mikä tahansajuttu. — Ja kun olen mennyt, niin en ole koskaan kyllä isää siellä nähny, että tuskinpa hän on mihinkään osallistunu.” (Äiti 4, puhetta lapsen/lasten isästä)

Äiti 4 kuvaa yllä sitä, kuinka lasten isä ei osallistu lasta koskeviin tilaisuuksiin. Hän käyttää ääri-ilmaisuja, kuten ikinä ja mihinkään, sekä negaatiota (hän ei käyny) korostamaan isän osallistumattomuutta. Äiti myöntää, ettei hän varsinaisesti tiedä, onko isä käynyt koululla. Aineistokatkelman evidentiaalisuus osoitetaan tulkitsemalla asiaa niin, että koska hän ole nähnyt isää paikalla, isä tuskin on siellä ollut. Näin äiti tulee myös korostaneeksi omaa osallistumistaan ja tuo esiin oman ensisijaisuutensa toteamalla, että äiti tulee, oli mikä tahansa juttu.

Huolen sävyttämä vanhemmuus

Huolen sävyttämän vanhemmuuden puhetavan keskiössä on huoli vanhemmuudesta ja siinä pärjäämisestä. Tämä näkyy myös käytetyssä sanastossa, joka sisältää kielteisesti virittäytyneitä tunnesanoja sekä negaatioita. On huomattava, että huolen sävyttämä vanhemmuus ja aiemmin esitelty mahdollistumaton vanhemmuus ovat sisällöiltään lähellä toisiaan. Molempien puhetapojen avulla rakennetaan kuvaa vanhemmuudesta, jossa ei ole kaikki kohdallaan. Mahdollistumattomassa vanhemmuudessa se näyttäytyy vanhemmuuden toteutumattomuutena, kun taas huolen sävyttämässä vanhemmuudessa vanhemman toiminta nähdään ongelmallisena. Myös lasten rooli rakentuu eri lailla. Huolen sävyttämässä vanhemmuudessa huoli rakentuu nimenomaan lasten ja heidän hyvinvointinsa kautta, kun taas mahdollistumattomassa vanhemmuudessa lapset eivät ole varsinaisesti huolen kohteena vaan sijaiskärsijöitä. Kielellisten piirteiden tasolla puhetapojen ero näkyy deonttisessa modaalisuudessa: Mahdollistumattomassa vanhemmuudessa vanhemmat korostavat luvan saamista (en saa osallistua), mutta huolen sävyttämässä vanhemmuudessa tätä ei tehdä.

Yli puolet vanhemmista toi esille huolen sävyttämää vanhemmuutta, joka puolestaan rakentui sen mukaan, kenen vanhemmuutta kuvattiin. Tyypillisimmin puhetapaa käytettiin kuvaamaan lapsen toista vanhempaa. Tällöin huoli liittyi vanhemman tapaan toimia ja tulkintoihin lapselle aiheutuneista seurauksista. Puhetavassa lasten hyvinvointi näyttäytyykin perusteena huolelle, kuten alla olevassa esimerkissä:

”Se on tavallaan jatkuva semmonen huoli, että miten ne asiat menee siellä isän luona, ja että miten pystyis toimimaan isän kanssa niin, että se ei aiheuttas mitään huonoa lapsille. Ja sitten tietenki seki, että millä tavalla isä käyttäytyy minua kohtaan, että lapset ei ottas siitä mallia, mallioppis semmosta tapaa hoitaa asioita, koska se on tosi väärä tapa.” (Äiti 4, puhetta lapsen/lasten isästä.)

Äiti 4 kuvaa yllä olevassa esimerkissä lapsen arjessa huolestuttavia asioita. Huoli lasten isän vanhemmuudesta rakentuu lasten kautta, kun äiti sanoo: [että] se ei aiheuttas mitään huonoa lapsille. Toisaalta lapsiin liittyvä huoli liittyy myös lasten tulevaisuuteen, kun äiti toivoo, että lapset ei ottas siitä [isästä] mallia. Ilmaisulla väärä tapa äiti kuvaa isän käytöksen olevan itsestään selvästi epäsopivaa ja korostaa intensiteettisanalla tosi sanojensa vaikutusta. Samalla puhuja tulee osoittaneeksi, että hänellä itsellään on tiedossaan oikea tapa toimia.

Vanhempien puheessa huoli saa myös sävyjä, jossa toinen vanhempi pyritään osoittamaan epäsopivaksi vanhemmaksi:

”Hän on laiminlyövä vanhempi. Ja se on semmonen asia, että joissain tilanteissa, joku ihminen vois ajatella, että hänelle ei lasten huoltajuus kuuluis edes siinä määrin, mitä mä olen esittänyt aiemmin ja koettanut toteuttaa. Mutta että itse koen niin, että niin kauan, kun mulla on hyvin iso rooli lasten elämissä, niin mä pystyn pitkälti kompensoimaan sitä, että äidiltä lapset ei saa, eli he osaa pyöräillä, he osaa uida.” (Isä 2, puhetta lapsen/lasten äidistä.)

Isä 2 viittaa lasten äidin sopimattomuuteen kuvaamalla tätä laiminlyöväksi vanhemmaksi ja käyttää tätä myös perusteena toiveelleen huoltajuuden perumisesta. Äidin epäkelpouden osoittaminen on kuitenkin isän puheessa ristiriitaista. Hän häivyttää omaa rooliaan sanomalla, että joku ihminen voisi ajatella, että huoltajuus ei kuuluisi lasten äidille. Itsensä isä puolestaan esittää ikään kuin äidin puolustajana ja tukijana toteamalla minä-pronominia käyttäen, että mä olen esittänyt aiemmin ja koettanut toteuttaa. Lopuksi isä kuitenkin toteaa, että pystyy kompensoimaan sitä, että äidiltä lapset ei saa, jolloin hän samalla asettaa itsensä äitiä kyvykkäämpään asemaan vanhempana. Katkelman lopussa isä jättää lauseensa kuitenkin kesken, eikä kerro sitä, mitä lapset eivät saa äidiltään. Sen sijaan hän listaa lapsille opettamiaan asioita.

Vaikka huoleen liittyvä puhe näkyy vahvemmin vastapuolen vanhemmuudesta puhuttaessa, vanhemmat käyttivät huolipuhetta myös kuvatessaan omaa vanhemmuuttaan. Tällöin puheessa korostuu vanhemmuudessa pärjääminen, eikä vanhemmuuden seurauksia lapselle tuoda esiin:

”Vois sanoa, että ennemminkin on semmosta epävarmuutta, että aika monesta asiasta sitten. Ja sitten harmittaa joskus. Sellaset on konkreettisia, että muutaman kerran [lapsi] itkee ja sitten ei pysty, et ihan vaikka herää päiväuniltaan ja sit itkee siinä. Ja sit ei tajua, että mikä on ongelma. Ei pääse kartalle, niin se on sellanen tosi hämmentävä tilanne. Niin sitten se turhauttaasilleen.” (Isä 1, puhetta itsestään isänä.)

Yllä oleva isä 1 kuvailee omia kehittämiskohtiaan vanhempana. Hän rakentaa kuvaa siitä, kuinka vanhemmuus aiheuttaa epävarmuutta ja kielteisiä tunteita, joita hän kuvaa ilmaisuilla harmittaa ja turhauttaa. Isä kuitenkin etäännyttää vanhemmuudessaan koettuja haasteita käyttämällä passiivimuotoisia verbejä. Isä käyttää myös ilmaisua ei pysty, jolla hän korostaa sitä, ettei voi tehdä asialle mitään.

---

Pohdinta

Tutkimuksemme tavoitteena oli selvittää, millaisia omaan ja lapsen toisen vanhemman vanhemmuuteen liittyviä puhetapoja eronneiden isien ja äitien puheesta oli löydettävissä. Puhe eron jälkeisestä vanhemmuudesta näyttäytyi tutkimuksessamme moninaisena, ja kaikista haastatteluista oli paikannettavissa useampaa kuin yhtä puhetapaa. Puhetapojen ohella tarkastelimme sitä, kuinka puhetavat erosivat toisistaan puhujan ja puheen kohteen mukaan. Hahmotimme eronneiden vanhempien haastattelupuheesta yhteensä kolme puhetapaa, jotka olivat sitoutunut vanhemmuus, mahdollistumaton vanhemmuus ja huolen sävyttämä vanhemmuus.

Sitoutuneen vanhemmuuden puhetavassa korostui vanhemmuuden vastuu sekä lapsista huolehtimisen itsestäänselvyys (mm. Andreasson & Johansson, 2019; Böök & Terävä, 2022; Terävä, 2024). Aiemman tutkimustiedon valossa sitoutunut vanhemmuus näyttäisi koskevan yleisesti 2020-luvun vanhemmuutta (mm. Andreasson & Johansson, 2019), ja tutkimuksemme vahvistaa näkemystä, etteivät eronneet vanhemmat tee tässä poikkeusta. Sitoutuneisuus näyttäytyi yhtä vahvana isien ja äitien puheessa, minkä voidaan nähdä heijastelevan niin osallistuvan isyyden ihannetta (Kekäle & Eerola, 2014) kuin äitiyteen liitettyä perinteistä hoivaa ja huolenpitoa (Vuori, 2001). Sitoutuneen vanhemmuuden voidaan nähdä olevan yhteydessä myös omistautuvan vanhemmuuden ideaaliin (ks. Westerling, 2014), jossa olennaista on lasten etusijalle laittaminen ja intensiivinen läsnäolo. Vaikka tämä on liitetty useammin äiteihin kuin isiin (mm. Faircloth, 2014; Hays, 1996), näyttäytyy intensiivisyys tämän aineiston valossa kummankin sukupuolen puheessa. Vanhempien puheessa näkyy päivittäisen läsnäolon sijaan korostuvan moraalisuus, jossa painotetaan ajan käyttämistä ”oikein”. Tätä kuvattiin esimerkiksi laadukkaana yhdessäolona ja lämpimän vuorovaikutussuhteen ylläpitämisenä.

---

”Tutkimus auttaa ymmärtämään eron jälkeiseen vanhemmuuteen liittyviä jännitteitä ja puheen moniulotteisuutta sekä muistuttaa, että on tärkeää ymmärtää, missä ja mistä puhutaan sekä kuka puhuu ja kenelle.”

---

Mahdollistumaton vanhemmuus oli ainoa sukupuolittuneeksi tulkittu puhetapa, sillä se koski vain isyyttä. Mahdollistumattoman vanhemmuuden diskurssi rakensi kuvaa ennen kaikkea sellaisesta isyydestä, jossa vanhemmuus ei toteutunut odotetusti. Mahdollistumatonta vanhemmuutta voi tarkastella vasten nykyajan vanhemmuuden ideaaleja, joiden mukaan vanhemman kuuluu olla mukana lapsen arjessa ja vanhemmuusvastuu tulisi jakaa vanhempien kesken. Tämän tutkimuksen isät tuottivat puheessaan kuvaa vanhemmuudestaan, jota rajoitti jokin ulkopuolinen taho – useimmiten lapsen äiti. Toisinaan lapsen äiti näyttäytyi isien puheessa vanhemmuuden ja lapsen itselleen omivana vanhempana. Isien puheessa painottui halu olla aiempaa kiinteämmin mukana lastensa elämässä, minkä myös Terävä (2024) havaitsi tarkastellessaan eronneiden isien puhetta omasta isyydestään. Äitien puheessa mahdollistumattoman vanhemmuuden puhetapa näkyi puolestaan heidän puhuessaan lastensa isästä. Äitien mukaan isän olisi ollut mahdollista osallistua lastensa elämään nykyistä enemmän, mutta syystä tai toisesta se ei toteutunut.

Ainoastaan isyydestä käytettiin mahdollistumattoman vanhemmuuden puhetapaa, minkä voidaan nähdä heijastelevan isien äitejä haavoittuvaisempaa asemaa eron jälkeen (mm. Grätz, 2017; Terävä, 2024). Toisaalta on mahdollista, että isille on äitejä sallitumpaa vetäytyä vanhemmuuden vastuista, sillä sukupuolittuneet käsitykset äitiyden ensisijaisuudesta istuvat tiukassa (ks. Lammi-Taskula & Salmi, 2016). Tutkimuksessamme isät kuvasivat osallistumattomuuttaan pakon sanelemaksi. Onkin mahdollista, että nykyisten vanhemmuusideaalien vallitessa isilläkään ei ole mahdollisuutta vetäytyä vanhemmuusvastuusta ilman hyvää syytä (ks. myös Terävä ym., 2021).

Yhtenä lähtökohtanamme oli lähestyä eron jälkeistä vanhemmuutta ilman oletusta sen ongelmallisuudesta. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, ettemme aineiston analyysissä olisi ottaneet huomioon vanhemmuuteen liitettyjä haasteita. Havaitsimmekin, että vanhempien puhe sisälsi huolta omasta ja toisen vanhemmuudesta. Nimesimme haasteiden täyttämän puheen huolen sävyttämän vanhemmuuden puhetavaksi, jossa huolenaiheet liittyivät joko omassa vanhemmuudessa pärjäämiseen tai toisen vanhemman epäkelpoisuuteen ja kielteiseen vaikutukseen heidän lapsiinsa (myös Stokkebekk ym., 2020).

---

”Kaikkien puhetapojen taustalla voidaan nähdä olevan halu olla hyvä vanhempi ja toive siitä, että myös lasten toinen vanhempi toimisi niin moraalisesti kuin kulttuuristen ihanteiden mukaan oikein.”

---

Tutkimuksessamme sekä äitiyttä että isyyttä kuvattiin huolen kautta. Bergnehrin ja Wahlström Henrikssonin (2022) mediateksteihin keskittyvän tutkimuksen tavoin myös tämän tutkimuksen isyyspuhe näyttäytyi ristiriitaisena ja polarisoituneena. Toisaalta isyyttä kuvattiin sitoutuneena ja toisaalta poissaolevana. Bergnehrin ja Wahlström Henrikssonin (2022) tutkimuksessa äitiys näyttäytyi ainoastaan myönteisessä valossa, mutta tämän tutkimuksen haastattelupuheessa äitiyttä kuvattiin myös epäsuotuisana ja huolta herättävänä.

Huolen sävyttämää vanhemmuuspuhetta käytettiin pääosin lapsen toisen vanhemman vanhemmuudesta puhuttaessa.  On ymmärrettävää, että haavoittunutta elämänvaihetta elävät tai eläneet eronneet vanhemmat haluavat luoda kulttuurista ihannetta vastaavan kuvan hyvästä vanhemmuudesta, minkä vuoksi omaan vanhemmuuteen liittyviä huolia ei korosteta. On myös huomattava, että vanhemmuuden huolipuhetta ei esiinny pelkästään eronneiden vanhempien puheessa, vaan se on tyypillistä kaikille vanhemmille ja liitettävissä myös intensiiviseen, sitoutuneeseen vanhemmuuteen (Faircloth, 2014). Tämän tutkimuksen vanhempien huoli kumpusi siitä, etteivät he nähneet lapsiaan päivittäin ja kokivat tästä syystä epävarmuutta omasta vanhemmuudestaan. Yhtä lailla huoli lapsen toisen vanhemman vanhemmuudesta syntyi siitä, etteivät vanhemmat päässeet näkemään toisen vanhemman käytäntöjä lapsen kanssa eivätkä pystyneet vaikuttamaan niihin.

Vahvuudet ja rajoitukset

Tutkimuksemme vahvuutena ja samalla myös heikkoutena voidaan pitää sen moninäkökulmaisuutta. Eri näkökulmien tarkastelu (isyys ja äitiys sekä oma ja toisen vanhemmuus) toi laajemmalla perspektiivillä ymmärrystä vanhemmuuksista ja niiden roolituksista, mutta samanaikaisesti se rajoitti mahdollisuutta syventyä yksityiskohtaisemmin eri vanhemmuusdiskurssityyppeihin. On myös huomioitava, että haastateltavat olivat osallistuneet vertaistukiryhmän toimintaan: he olivat siis halukkaita sanallistamaan erokokemuksiaan ja monet jo varsin tottuneita siihen. Lisäksi tutkimuksen aineisto on pieni, joten tuloksia ei voida yleistää tai pitää osoituksena tietynlaisen puhetavan liittymisestä systemaattisesti tiettyyn puhujarooliin tai puheen kohteeseen.

---

”Vaikka tasavertaista, jaettua vanhemmuutta sekä äitien ja isien yhdenveroista kohtelua tuleekin korostaa, tulisi jokaiseen eroon liittyvien sopimusten ja toimintatapojen olla juuri kyseisen perheen – ja etenkin lapsen – tarpeisiin sopivia ja turvallisuutta tukevia.”

---

Tutkimuksemme auttaa kuitenkin ymmärtämään eron jälkeiseen vanhemmuuteen liittyviä jännitteitä ja puheen moniulotteisuutta sekä muistuttaa, että on tärkeää ymmärtää, missä ja mistä puhutaan sekä kuka puhuu ja kenelle. On myös tähdennettävä, etteivät puhetavat ole toistensa vastakohtia. Kaikkien puhetapojen taustalla voidaan nähdä olevan halu olla hyvä vanhempi ja toive siitä, että myös lasten toinen vanhempi toimisi niin moraalisesti kuin kulttuuristen ihanteiden mukaan oikein.

Yhteiskunnallinen merkitys

Tutkimuksemme lisää myös ymmärrystä vallitsevien ihanteiden merkityksestä ajattelumme ja puheemme taustalla. Vaikka tasavertaista, jaettua vanhemmuutta sekä äitien ja isien yhdenveroista kohtelua tuleekin korostaa, tulisi jokaiseen eroon liittyvien sopimusten ja toimintatapojen olla juuri kyseisen perheen – ja etenkin lapsen – tarpeisiin sopivia ja turvallisuutta tukevia (Autonen-Vaaraniemi, 2019). Myös eronneiden vanhempien kanssa työskentelevien ammattilaisten olisi tärkeää tunnistaa toimintansa taustalla olevia käsityksiä, jotta niitä olisi mahdollista myös kyseenalaistaa.

---

”Myös eronneiden vanhempien kanssa työskentelevien ammattilaisten olisi tärkeää tunnistaa toimintansa taustalla olevia käsityksiä, jotta niitä olisi mahdollista myös kyseenalaistaa.”

---

Johtopäätökset

Tutkimuksemme fokus oli eron jälkeiseen vanhemmuuteen liittyvässä puheessa. Puheen tarkastelu voi osaltaan hälventää eron jälkeiseen vanhemmuuteen liittyviä oletuksia ja uskomuksia. Tässä tutkimuksessa sitoutunut vanhemmuus oli yleisin puhetapa, ja sitä käytettiin myös lapsen toisesta vanhemmasta. Eronneiden vanhempien haastattelupuhe osoittaa jännitteiden lisäksi myönteisiä puolia: eron jälkeinen vanhemmuus voi olla sitoutunutta ja lämmintä, ja entistä kumppania voidaan pitää hyvänä vanhempana. On myös huomattava, etteivät kaikki eron jälkeiset perhetilanteet ole samanlaisia. Eroon kuuluvien haasteiden korostamisen tai sivuuttamisen sijaan eron jälkeinen vanhemmuus voitaisiin nähdä jatkossa aiempaa monitahoisempana ja kirjavampana ilmiönä.

AVAINSANAT: eron jälkeinen vanhemmuus, isyys, äitiys, diskurssianalyysi

SIDONNAISUUDET: ei sidonnaisuuksia

Lähteet

Andreasson, J. & Johansson, T. (2019). Becoming a half-time parent: Fatherhood after divorce. Journal of Family Studies, 25(1), 2–17. https://doi.org/10.1080/13229400.2016.1195277

 

Autonen-Vaaraniemi, L. (2019). Perheammattilaisten asemoituminen vanhemmuuteen ja vanhemmuutta koskevat kehykset erotyössä. Janus Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakausleht, 27(4), 362–378. https://doi.org/10.30668/janus.87982

 

Beckmeyer, J. J., Coleman, M. & Ganong, L. H. (2014). Postdivorce Coparenting Typologies and Children’s Adjustment. Family Relations, 63(4), 526–537. https://doi.org/10.1111/fare.12086

 

Bergnehr, D. & Wahlström Henriksson, H. (2022). Single parenthood, the non-residential parent and co-parenting in Swedish Daily News. Feminist Media Studies, 23(4), 1559-1574. https://doi.org/10.1080/14680777.2022.2033295

 

Bertelsen, B. (2020). Staying with the conflict – parenting work and the social organization of post-divorce conflict. Journal of Family Studies, 29(1), 46–62. https://doi.org/10.1080/13229400.2020.1869578

 

Burr, V. (2015). Social Constructionism. Routledge.

 

Böök, M. L. & Terävä, J. (2022). ”Yhteistyövanhemmuus – sehän ois aivan mahtavaa, jos se toimis!” – eronneiden isien ja äitien puhetta yhteistyöstä ja vanhemmuudesta. Kasvun tuki, 2(1), 15–23. https://doi.org/10.61259/kt.128818

 

Cano, T., & Gracia, P. (2022). The gendered effects of divorce on mothers’ and fathers’ time with children and children’s developmental activities: a longitudinal study. European Journal of Population, 38(5), 1277-1313. https://doi.org/10.1007/s10680-022-09643-2

 

Castrén, A., Forsberg, H. & Ritala-Koskinen, A. (2019). Harvinaisesta ja kielletystä tavanomaiseksi ja hyväksytyksi: muuttuva kulttuurinen ymmärrys av(i)oerosta suomalaisessa yhteiskunnassa. Janus Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti, 27(4), 344–361. https://doi.org/10.30668/janus.87977

 

Eikrem, T. & Jevne, K. S. (2022). I do it for the children, and it’s not a walk in the park: Parents’ stories about how to maintain cooperative co‐parenting during the divorce process. Child & Family Social Work, 27(4), 815-824. https://doi.org/10.1111/cfs.12928

 

Faircloth, C. (2014). Intensive Parenting and Expansion of Parenting. Teoksessa E. Lee, J. Bristow, C. Faircloth, J. Macvarish & F. Furedi (toim.), Parenting Culture Studies (s. 25–50). Palgrave Macmillan.

 

Forsberg, H. (2014). Konstruktionistinen lähestymistapa perheeseen. Teoksessa R. Jallinoja, H. Hurme & K. Jokinen (toim.), Perhetutkimuksen suuntauksia (s. 123–138). Gaudeamus.

 

Forsberg, H. & Autonen-Vaaraniemi, L. (2019). Moral orientations to post-divorce fatherhood: examining Finnish men’s descriptive practices. Families, Relationships and Societies, 8(1), 23–36. https://doi.org/10.1332/204674317X14920695828859

 

Grätz, M. (2017). Does Separation Really Lead Fathers and Mothers to be Less Involved in their Children’s Lives? European Sociological Review, 33(4), 551–562. https://doi.org/10.1093/esr/jcx058

 

Hays, S. (1996). The Cultural Contradictions of Motherhood. Yale University Press.

 

Hokkanen, T. (2005). Äitinä ja isänä eron jälkeen: Yhteishuoltajavanhemmuus arjen kokemuksena. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä studies in education, psychology and social research 267.

 

Jokinen, A., Juhila, K. & Suoninen, E. (2016). Diskursiivinen maailma: Teoreettiset lähtökohdat ja analyyttiset käsitteet. Teoksessa A. Jokinen, K. Juhila & E. Suoninen (toim.),  Diskurssianalyysi: Teoriat, peruskäsitteet ja käyttö (s. 23–47). Vastapaino.

 

Kangas, E., Lämsä, A. & Heikkinen, S. (2016). Miesjohtajien isyysdiskurssit. Työelämän tutkimus, 14(3), 257–275. https://journal.fi/tyoelamantutkimus/article/view/86995

 

Kekäle, J. & Eerola, P. (2014). Isyyden tarinamarkkinoilla. Teoksessa P. Eerola & J. Mykkänen (toim.), Isän kokemus (s. 19–32). Gaudeamus.

 

Kekäle, J. & Puusa, A. (2020). Tiedesodat. Realistinen ja konstruktionistinen maailmankäsitys. Teoksessa A. Puusa & P. Juuti (toim.), Laadullisen tutkimuksen näkökulmat ja menetelmät (s. 41–57). Gaudeamus.

 

Kielty, S. (2006). Similarities and Differences in the Experiences of Non-Resident Mothers and Non-Resident Fathers. International Journal of Law, Policy, and the Family, 20(1), 74-94. https://doi.org/10.1093/lawfam/ebi033

 

Kiiski, J. (2011). Suomalainen avioero 2000-luvun alussa: Miksi avioliitto puretaan, miten ero koetaan ja miten siitä selviydytään? University of Eastern Finland. Publications of the University of Eastern Finland Disserations in Education, Humanities, and Theology No 15.

 

Lammi-Taskula, J. & Salmi, M. (2016). Perhe, työ ja sukupuoli. Teoksessa M. Husso & R. Heiskala (toim.), Sukupuolikysymys (s. 161–184). Gaudeamus.

 

Miettinen, A., Hakovirta, M., Saarikallio-Torp, M., Haapanen, M., Kurki, P., Kalliomaa-Puha, L… & Kivistö, N. (2020). Lasten vuoroasuminen ja sosiaaliturva. Vuoroasumisen nykytila ja merkitys etuus- ja palvelujärjestelmän kannalta. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 2020:51. Valtioneuvoston kanslia.

 

Mustosmäki, A. & Sihto, T. (2019). Äitiyden katuminen intensiivisen äitiyden kultturissa. Sosiologia, 56(2), 157–173. https://journal.fi/sosiologia/article/view/124393

 

Niska, M., Venäläinen, S. & Olakivi, A. (2024). Sosiaalisen konstruktionismin juuret ja versiot. Teoksessa M. Niska, Venäläinen, S. & Olakivi, A. (toim.), Sosiaalinen konstruktionismi—Miten tarkastella tulkintojen ja todellisuuden sosiaalista rakentumista (s. 13–60). Vastapaino.

 

Pietikäinen, S. & Mäntynen, A. (2009). Kurssi kohti diskurssia. Vastapaino.

 

Raudasoja, M., Sorkkila, M., Laitila, A. & Aunola, K. (2022). “I feel many contradictory emotions”: Finnish mothers’ discursive struggles with motherhood. Journal of Marriage and Family, 84(3), 752–772. https://doi.org/10.1111/jomf.12828

 

Ravitch, S. M. & Carl, N. M. (2021). Qualitative research: Bridging the conceptual, theoretical, and methodological. Sage publications.

 

Russell, L. T., Beckmeyer, J. J., Coleman, M. & Ganong, L. (2016). Perceived Barriers to Postdivorce Coparenting: Differences Between Men and Women and Associations with Coparenting Behaviors. Family Relations, 65(3), 450–461. https://doi.org/10.1111/fare.12198

 

Siltaoja, M. & Sorsa, V. (2020). Diskurssianalyysi johtamis- ja organisaatiotutkimuksessa. Teoksessa A. Puusa & P. Juuti (toim.), Laadullisen tutkimuksen näkökulmat ja menetelmät (s. 228–248). Gaudeamus.

 

Stokkebekk, J., Iversen, A., Hollekim, R. & Ness, O. (2020). “The troublesome other and I”: Parallel stories of separated parents in prolonged conflicts. Journal of Marital and Family Therapy, 47(1), 52–68. https://doi.org/10.1111/jmft.12474

 

Suomen virallinen tilasto [SVT]. (2021). Lapsen elatus ja huolto sekä vanhemmuuden vahvistaminen 2020. THL Tilastoraportti 31/2021. https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2021092046487

 

Suomen virallinen tilasto [SVT]. (2022) Siviilisäädyn muutokset. Haettu 3.8.2025 osoitteesta https://stat.fi/julkaisu/clmzzsaah38q20avt4smg8q0n

 

Suomen virallinen tilasto [SVT]. (2023). Siviilisäädyn muutokset. Haettu 23.9.2023 osoitteesta https://www.stat.fi/julkaisu/cl8ebhtnajuh70avu5stv17td

 

Terävä, J. (2024). Isyys eron jälkeen: puhetta hoivasta, kasvatuksesta ja huolesta. Sosiologia, 61(2). https://journal.fi/sosiologia/article/view/146552

 

Terävä, J., Närvi, J., Lammi-Taskula, J. & Eerola, P. (2021). Kuka hoitaa kotona? Vanhemmuuden ihanteet ja käytännöt pikkulapsiperheessä. Teoksessa P. Eerola; M. Alasuutari; K. Karila; Lammi-Taskula, J. & K. Repo (toim.), Varhaiskasvatuksen ja lastenhoidon moninaiset polut: lasten, perheiden ja politiikan näkökulmia (s. 133–152). Gaudeamus.

 

Terävä, J. & Böök, M. L. (2019). Yhteistyövanhemmuus eron jälkeen – mitä, miksi ja miten? Teoksessa P. Hietanen, V. Keinonen & M. Kettunen (toim.), Yhteistyövanhemmuuden käsikirja (s. 10–19). Ensi- ja turvakotien liitto.

 

Terävä, J., Kuukka, A. & Alasuutari, M. (2018). Miten lastenhoidon ratkaisuja saa perustella? Vanhempien puhetta 1–2 vuotiaan lapsensa hoitoratkaisuista. Yhteiskuntapolitiikka, 83(4), 349–359. https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2018092036136

 

VISK = Hakulinen, A., Vilkuna, M., Korhonen, R., Koivisto, V., Heinonen, T. R. & Alho, I. (2004). Iso suomen kielioppi. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Haettu 12.4.2022 osoitteesta https://scripta.kotus.fi/visk

 

Vuori, J. (2001). Äidit, isät ja ammattilaiset: Sukupuoli, toisto ja muunnelmat asiantuntijoiden kirjoituksissa. Tampereen yliopisto.

 

Westerling, A. (2016). Parenthood and we-ness in everyday life: Parenting together apart. Teoksessa A. Sparrman, A. Westerling, J. Lind, & K. I. Dannesboe (toim.), Doing Good Parenthood: Ideals and Practices of Parental Involvement (s. 127–136). Springer International Publishing AG.

---

Kirjoittajat