”Edessämme olevat haasteet ovat monimutkaisia, joten älkäämme tehkö niiden ratkaisemisesta liian monimutkaista” – Opintomatkalla Skotlannissa

Kävimme Itlan Lapsuuden rakentajat 4 -johtamiskoulutuksen puitteissa lokakuun alussa opintomatkalla Skotlannissa. Kahden intensiivisen päivän aikana pääsimme tapaamaan inspiroivia ammattilaisia ​​muun muassa Skotlannin hallinnosta, The Promise -ohjelmasta, Clackmannanshiren alueen lasten ja perheiden palveluista sekä Alloa Academysta. Vierailun erinomaista ohjelmaa oli valmisteltu yhteistyökumppani Centre for Public Impact Scotlandin edustajien kanssa.

Skotlannissa pyritään varmistamaan, että jokainen lapsi, nuori ja hänen perheensä saa tarvitsemansa tuen oikeaan aikaan, jotta lapsi tai nuori voi saavuttaa täyden potentiaalinsa. Matkalla saimme tutustua siihen, mitä tämä tarkoittaa niin teoriassa kuin käytännössä.

Lupauksen antaminen on helppoa, siitä kiinni pitäminen vaikeaa

The Promise -ohjelman strategian ytimeen on aidosti nostettu lasten, nuorten ja perheiden tarpeet. Strategian taustatyössä oli nähty todella paljon vaivaa sekä heidän että kentällä toimivien ammattilaisten kokemusten ja näkemysten kuulemiseen – yli 5500 lastensuojelun kokemusasiantuntijaa oli jakanut heille kokemuksensa järjestelmän toiminnasta ja kehittämiskohteista. Ohjelman lähtökohtana oli lastensuojelu, mutta se koskettaa huomattavasti laajemmin kaikkea lapsi- ja perhepolitiikkaa, jolla voidaan myös vähentää tarvetta palveluille. Lähtökohtana strategiassa laadituille suosituksille on ajatus siitä, millaisia asiakaskokemukset vuoteen 2030 mennessä olisivat, jos ohjelmassa annetuista lupauksista pidetään kiinni.

Kansalaisiin liittyvien poliittisten päätösten, numeroiden ja suunnitelmien osalta pitäisi aina muistaa, että niiden taustalla on aitoja ihmisiä. Miten voidaan varmistaa, että heille annettavat lupaukset paremmasta voidaan pitää?

Ohjelman jalkauttamisen tueksi oli perustettu Skotlannin hallinnosta erillään toimiva organisaatio, jonka tavoite on tehdä itsensä tarpeettomaksi kymmenessä vuodessa. Se pyrkii vahvistamaan alueellisten toimijoiden omaa kykyä kehittää ja edistää asioita sekä huolehtia ohjelmassa annettujen lupausten toteutumisesta. Organisaation edustajien mukaan hallinnollinen riippumattomuus mahdollistaa yhteistyön kaikkien puolueiden kanssa sekä yhteistyön hallituskausien yli. Pyrkimyksenä on siis rakentaa yhteyksiä eri toimijoiden välille luoden sellainen systeemi, jonka avulla annetut lupaukset voidaan pitää. Tavoitteena ei ole neuvoa, miten työ kentällä pitäisi tehdä, vaan tunnistaa ja poistaa esteitä työn hyvin tekemiselle.

Kenen pitää liikkua ensin, entä eniten?

Lähestymistapa, jossa pyritään ensisijaisesti mahdollistamaan hyvää työtä, oli selkeästi tuottanut myös sen, että kentän toimijat ovat vahvasti sitoutuneet ohjelmaan, ja haluavat osaltaan olla mukana luomassa muutosta ja varmistamassa, että siinä annetuista lupauksista pidetään kiinni. Eri toimijoiden välisiä raja-aitoja oli uskallettu ylittää, ja tultu yhteen vahvasti osaksi yhteisöjä. Työntekijöillä oli kokemus kuulluksi tulemisesta sekä johdon tuki ja luottamus siihen, että he osaavat tehdä arjessa parhaita mahdollisia päätöksiä ja toimia asiakkaiden edun mukaisesti yhdessä heidän kanssaan. Kaikkea ei tarvitse ohjata ylhäältä käsin.

Tuntui tärkeältä – ja tästä meillä on Suomessa vielä paljon opittavaa – että jo selvitystä tehdessä todella haluttiin varmistaa, etteivät samoihin asiakasryhmiin liittyvät muut selvitykset ja strategiat ole toisistaan irrallisia ja jää hyllyyn pölyttymään, vaan ohjelmaan yhdistetään myös aiemmat opit ja muut suunnitelmat. Ohjelmassa tehdään aidosti sektorirajat ylittäviä suosituksia ja panostetaan niiden implementaatioon myös käytännön tasolla. Selvitys tai strategia on vasta ensimmäinen askel, ja varsinainen työ tehdään sitten sen jälkeen – asiat eivät jalkaudu käytäntöön pelkästään papereita julkaisemalla.

Todellinen muutos tapahtuu aidossa vuorovaikutuksessa

Matkalta ammennettua oppia ja oivalluksia kestää varmasti sulatella vielä pitkän aikaa. Jo matkan aikana jotkin seikat välittyivät kohtaamisissa niin vahvasti, että ne tarttuivat mukaan ja saivat ajattelemaan, miten näitä oppeja voisi täällä Suomessa edistää.

Ensimmäinen on se rohkeus ja innostus, jolla kaikki matkalla kohdatut henkilöt olivat lähteneet kokeilemaan uusia tapoja toimia rakentaakseen parempaa yhteiskuntaa ja palveluja. Ja ei suinkaan yksin ja itseään varten, vaan ennen kaikkea yhdessä ja asiakkaat vahvasti keskiössä. Ei kohteena, vaan aktiivisena ja tasaveroisena toimijana, jolla on käsissään kaikkein suurin asiantuntemus siitä, mihin suuntaan kehitystyössä olisi hyvä mennä. Tukiverkkoja rakentaessa on myös tärkeä tunnistaa ja tunnustaa, ettei kaikilla valitettavasti ole yhtäläiset lähtökohdat ponnistaa eteenpäin, joten yhdenvertaisuuden nimissä ei saisi myöskään liikaa pelätä sitä, etteikö tukea tarvitseville voisi sitä tarjota enemmän kuin ehkä joillekin toisille. Tällä tavoin voidaan ojentaa käsi, jotta päästään aluksi edes samalle lähtöviivalle.

”Oli ihailtavaa havaita ympäröivä toimintakulttuuri, jossa eri toimijat tulivat niin asiakkaiden kuin toistensa rinnalle, aidosti uteliaana ja kuunnellen, ilman valmiita vastauksia siihen, mitä ja miten asioita tulisi tehdä.”

Toiseksi, oli ihailtavaa havaita ympäröivä toimintakulttuuri, jossa eri toimijat tulivat niin asiakkaiden kuin toistensa rinnalle, aidosti uteliaana ja kuunnellen, ilman valmiita vastauksia siihen, mitä ja miten asioita tulisi tehdä. Palvelujärjestelmää ajatellen asioiden uudella tavalla tekemisen usein suurin haaste on hierarkian vähentäminen. Rooleista ja vallasta luopuminen oli pyritty mahdollistamaan sillä, että kiinnitetään huomiota vuorovaikutukseen, rakennetaan luottamusta ja huolehditaan siitä, että kaikilla on turvallista olla. Ollaan läsnä ihmisenä ihmiselle. Uskalletaan epäonnistua ja siedetään epävarmuutta. Tässä johtajan tehtävä on luoda tila ja mahdollistaa, olla itse esimerkkinä – juuri sellaisena ei-valmiina, mutta avoimena, omana inhimillisenä itsenään kuin on – ja myös tiiviinä osana yhteisöä. Muutosta ei tule rakentaa oman itsensä tai oman organisaationsa varaan, vaan arvopohjaisen johtajuuden kautta, ja vahvistamalla yhteisön voimavaroja sitä toteuttaa.

Kolmanneksi, kun asioita lähdetään kehittämään, pyritään ensimmäisenä visiomaan sitä, miltä hyvä näyttää, eli mikä olisi mahdollinen tulevaisuus, johon pyritään pääsemään. Vasta sitten mietitään keinoja, joilla se voidaan saavuttaa, ja kutsutaan mukaan kaikki, jotka siihen voisivat vaikuttaa. Ja siinäkään ei tarvitse koko polkua tietää, vaan voidaan lähteä ihan siitä, mikä olisi ensimmäinen askel kohti uutta tulevaa.

Otin matkalta mukaani myös toivoa. Jos tämä kaikki on mahdollista Skotlannissa, joka ei väkiluvultaan, demografialtaan tai hallinnolliselta rakenteeltaan lopulta niin kovasti Suomesta eroa, niin miksipä tämä ei olisi meilläkin mahdollista. Mutta muutos vaatii sen, että itse uskomme muutoksen mahdollisuuteen ja lähdemme rakentamaan uutta tulevaa.