Lasten käyttäytymisen ongelmiin voidaan puuttua tehokkaasti ryhmämuotoisilla vanhemmuusohjelmilla

Ryhmämuotoiset vanhemmuutta tukevat ohjelmat ovat tuloksellinen tapa hoitaa lasten käyttäytymisen ongelmia, toteavat Laura Pulkki-Råback ym. Lääkärilehdessä vastikään julkaistussa laadullisessa katsauksessa. Tutkimustiimiin kuuluivat myös Marjo Kurki ja Petra Kouvonen Itlan Kasvun tuesta.

Tyypillisin lapsen käyttäytymisen ongelma on uhmakas käytös, jolla tarkoitetaan vastahakoista, aggressiivista tai säännöistä piittaamatonta käytöstä. Pitkittyessään uhmakkuus voi johtaa käytöshäiriöön, joka puolestaan lisää mielenterveysongelmien, heikon koulumenestyksen, rikollisuuden ja syrjäytymisen riskiä.

Vanhemmuusohjelmat ovat psykososiaalisia hoitomenetelmiä, joiden avulla lapsen käyttäytymisen ongelmiin pyritään vaikuttamaan ohjaamalla vanhempien käytöstä. Ryhmämuotoisissa ohjelmissa on monta perhettä yhtä aikaa, ja niissä opetellaan vanhemmuuden taitoja yhden tai useamman koulutetun ohjaajan johdolla. Ohjelmien teho perustuu osittain muiden samassa tilanteessa olevien vanhempien tukeen.

Suomessa laajalti käytössä on Ihmeelliset vuodet (Incredible Years) ohjelmaperhe, jonka vanhemmuusohjelman tutkimusnäyttö on arvioitu vahvaksi. Itla levitti ja juurrutti ohjelmaa yhdessä Mieli ry:n kanssa osana Lapsi ja perhepalveluiden muutosohjelmaa vuosina 2017–2019. Vuoden 2020 alussa ohjelman kotipesä siirtyi Turun yliopiston Lastenpsykiatrian tutkimuskeskukseen.

– Tämä Itlan ja Turun yliopiston Lastenpsykiatrian tutkimuskeskuksen yhteistyö tuottaa tulevaisuudessa uutta tutkimusperustaista tietoa Ihmeelliset vuodet -vanhemmuusohjelman kansallisesta implementoinnista, Kurki kertoo.

Paras teho vakavissa ongelmissa

Kotimaisten ja kansainvälisten vertaisarvioitujen, vuosina 2005–2020 julkaistujen katsausartikkelien ja meta-analyysien perusteella vanhemmuusohjelmat tehoavat parhaiten silloin, kun lapsen käyttäytymisen ongelmat ovat vakavia.

Suurin osa tarkastelluista vanhemmuusohjelmista perustui kognitiivis-behavioraaliseen teoreettiseen viitekehykseen ja keinoina olivat kielteisten kasvatuskäytäntöjen vähentäminen ja myönteisten käytäntöjen lisääminen. Eri ohjelmien vaikuttavuudessa ei havaittu eroja, mutta erityisesti kannustamisen, kiittämisen ja johdonmukaisten seuraamusten harjoittelu kotona lapsen kanssa olivat tehokkaita tekniikoita.

Näytön perusteella vanhemmuusohjelmia voitaneen siirtää kulttuurista toiseen ilman suuria muutoksia. Perheen heikko sosioekonominen tilanne tai mielenterveysongelmat sen sijaan saattavat heikentää ohjelmien tehoa.

Ohjelmien vaikuttavuuden tutkimuksessa on useita avoimia kysymyksiä. Yksi on, miten pitkäkestoisesti ohjelmat vaikuttavat lapsen kehitykseen. Lisää tietoa tarvitaan myös siitä, miten ohjelmia voitaisiin muokata perheiden yksilöllisiin tarpeisiin sopivaksi.