Vanhempana vahvemmaksi

Vanhempana vahvemmaksi -menetelmän kohderyhmänä on 3–9-vuotiaiden lasten vanhemmat. Ryhmä sopii parhaiten matalan kynnyksen varhaisen tuen menetelmäksi vanhemmille, joilla on kykyä ja halua pohtia vanhemmuuteen liittyviä kysymyksiä, ja jotka kokevat tarvitsevansa tukea vanhemmuuteen. Ryhmään voi osallistua yksi tai molemmat vanhemmista. Ryhmä ei sovi vanhemmille, joilla on vakavaa traumatisoitumista tai akuutti kriisitilanne, tai mikäli vanhemmat käyttävät fyysistä kurittamista lapsen kasvatuskeinona.

Menetelmän taustalla olevat ilmiöt liittyvät vanhemmuustaitoihin ja vanhemman sekä lapsen väliseen myönteiseen vuorovaikutukseen. Menetelmä vastaa vanhemmuuden tuen tarpeeseen vanhemmille, jotka kokevat haasteita vanhemmuudessaan. Vahvuutta vanhemmuuteen -menetelmä on suunnattu varhaisen tuen menetelmäksi ennaltaehkäisevän ja varhaisen tuen palveluihin. Tavoitteena on, että ryhmä tavoittaa mahdollisimman monta vanhempaa jo siinä vaiheessa, kun lapsi ei vielä oirehdi käytöksellään vakavasti. Menetelmä toteutetaan ryhmämuotoisena menetelmänä, jonka tavoitteena on vahvistaa myönteistä vuorovaikutusta vanhemman ja lapsen välillä sekä lisätä vanhemman kykyä asettaa lapselle rajoja turvallisella ja lapsen kehitystä edistävällä tavalla.

Vanhempien toiveena voi olla saada selkeitä toimintaohjeita tilanteisiin, joissa lapsi käyttäytyy haastavasti. Kun huomiota kiinnitetään vanhempien ja lapsen väliseen vuorovaikutukseen, voidaan yksisuuntaisesta kasvatuksesta päästä vuorovaikutteisempaan suhteeseen lapsen kanssa. Myönteinen vuorovaikutus vanhemman kanssa luo lapselle tunteen, että häntä rakastetaan sellaisena, kuin hän on, ja tämän herättäminen lapsessa on vanhemmuuden tukemisen tavoitteena. Kun vuorovaikutus lapsen ja vanhemman välillä toimii, vapauttaa se vanhemman voimavaroja myönteiseen vuorovaikutukseen lapsen kanssa. Menetelmän tavoitteena on vaikuttaa kokonaisuudessaan myönteisesti vanhemman mielikuvaan omasta lapsestaan lisäämällä vanhemman omaa kykyä tarkastella itseään ja lastaan tutkivalla otteella. Ryhmäkeskustelut, kotitehtävät ja toiminnalliset leikkihetket tarjoavat kukin hieman erilaisen näkökulman omaan itseen ja lapseen.

Vanhempana vahvemmaksi -menetelmän tavoitteena on tukea myönteistä vuorovaikutusta lapsen ja vanhemman välillä sekä lisätä vanhemman auktoriteettia kasvatustilanteissa. Ryhmässä vanhemmilla on mahdollisuus saada vertaistukea muilta vanhemmilta. Tavoitteena on, että työntekijän tapa ohjata ryhmää tukee vanhemman omaa toimijuutta: olennaista on, että jokainen ohjaaja kykenee löytämään tavan olla aidossa vuorovaikutuksessa ryhmäläisten kanssa ja että hänellä on keinot tukea vertaistuen kokemuksen syntymistä.

Menetelmässä pyritään vahvistamaan turvalliseen kiintymyssuhteeseen yhteydessä olevia tekijöitä, kuten vanhemman myönteistä mielikuvaa lapsesta ja vanhemman reflektiivistä kykyä. Tarkoituksena ei ole opettaa vanhemmalle reflektiivistä kykyä taitona, mutta tavoitteena on reflektointia tukevan asenteen herättäminen (Fearon ym., 2006). Osana kehittämiseen tarkoitettua kyselytutkimusta päävasteena käytettiin vanhemman kokemusta ilon lisääntymisestä vanhemmuudessa, myönteisemmän käsityksen lisääntymistä lapsesta, vuorovaikutusleikkien soveltamista arjessa sekä havaittua positiivista muutosta lapsen käytöksessä (Korhonen, 2017). Toissijaisia vasteita ei ole erikseen määritelty.

Vanhempana vahvemmaksi -menetelmän teoreettinen perusta rakentuu kiintymyssuhde- ja neurotieteellisen tutkimukseen, myönteisen vuorovaikutuksen merkitykseen turvallisen kiintymyssuhteen rakentumisessa, vanhemman reflektiiviseen kykyyn ja sen tukemiseen, vanhemman mielikuviin ja suhteeseen lapseen sekä ekologiseen näkökulmaan vanhemmuudesta.

• Modernin kiintymyssuhdeteorian mukaan kiintymyssuhteen tarkoituksena on tunteiden säätelyn tukeminen (Schore & Schore, 2008). Siinä vanhempi rauhoittaa lasta pelon ja voimakkaan raivon tunteiden ilmaisussa mutta toisaalta auttaa kestämään myös voimakkaita ilon ja innostuksen kokemuksia. Lapselle rakentuva kiintymyssuhdetyyli heijastaa näiden vuorovaikutuskokemusten siirtymistä osaksi aivojen biologista rakennetta (Cozolino, 2014). Tutkimuksen perusteella vanhemman ja lapsen välinen vuorovaikutus vaikuttaa merkittävästi aivojen kehittymiseen (Siegel, 2001; Schore, 2001).
• Lapsen ja vanhemman vuorovaikutuksessa iloiset fyysiset kokemukset, tunteiden yhteensovittaminen ja riemulliset jaetun tarkkaavuuden hetket tukevat sitä, että lapsi kiinnittyy turvallisesti vanhempaansa (Mäkelä, 2003).
• Reflektiivisellä kyvyllä ja sen tukemisella pyritään siihen, että vanhempi ymmärtäisi paremmin mitä lapsi ajattelee ja tuntee sekä osaisi tulkita lapsen käyttäytymisen syitä (Fonagy, 2008; Sharp & Fonagy, 2008; Katznelson, 2014). Tutkimusten mukaan hyvä reflektiivinen kyky on edellytys sille, että vanhempi pystyy toimimaan sensitiivisesti lapsensa kanssa (Bernier & Dozier, 2003). Kyky reflektiivisyyteen on ominaisuus, jota voi kehittää aktiivisesti esimerkiksi tarkastelemalla vanhemman omia kokemuksia omasta lapsuudestaan ja sitä, miten ne vaikuttavat hänen suhtautumiseensa lapseen tai omaan vanhemmuuteensa.
• Ekologisella näkökulmalla vanhemmuuteen tarkoitetaan sitä, että vanhemmuus ymmärretään moniulotteisesti, mutta se käytännössä toteutuu vuorovaikutuksessa tietyn lapsen kanssa. Menetelmässä katsotaan, että vanhemmuuteen vaikuttavat kolmenlaiset tekijät: vanhemman psyykkiset voimavaarat, kontekstuaaliset tekijät sekä lapsen ominaisuudet (Belsky, 1984). Tämä näkökulma auttaa vanhempaa laajentamaan vanhemmuuteen liittyvää mielikuvaa ja huomaamaan toimivia osa-alueita omassa vanhemmuudessaan.

Menetelmän kannalta keskeiset elementit ovat tapa, jolla sitä toteutetaan, refleksiivisyyden lisääminen sekä vuorovaikutusleikit kotitehtävinä.

Hyvin toteutettu menetelmä noudattaa terapiatyössä yleisiä vaikuttaviksi todettuja tekijöitä (ks. esim. Sprenkle ym., 2009). Näitä ovat esimerkiksi asiakkaan tarpeiden huomioiminen ja niihin sovittautuminen, hyvä yhteistyösuhde, toivon luominen ja työntekijän luottamus oman työnsä vaikuttavuuteen.  Kyky rakentaa hyvää yhteistyösuhdetta ryhmäläisten kanssa on olennainen osa ryhmän ohjaajan taitoja, mikä mahdollistaa menetelmän onnistumisen. Ryhmän ohjaajan terapeuttisista valmiuksista hyödyllisiä ovat erilaiset voimavara- ja ratkaisukeskeiset sekä perheterapeuttiset lähestymistavat kuten dialoginen työote (ks. Seikkula & Arnkill, 2009; Olson ym., 2014), narratiivisuus (esim. White & Mähönen, 2008) ja reflektiiviset työtavat (ks. Andersen, 1987). Työntekijä hyötyy systeemisesti orientoituneesta ajattelutavasta. Kiintymyskeskeisen perheterapian ja kehityksellisen vuorovaikutusterapian näkökulmista vanhemmassa tapahtuva muutos edellyttää, että työntekijällä on vanhempaa kohtaan PACE-asenne (Hughes, 2015; Hughes & Baylin, 2012), joka sisältää leikkisyyttä (Playfulness), hyväksyntää (Acceptance), uteliaisuutta (Curiosity) ja empatiaa (Empathy) yhdistettynä terapeutin kykyyn luoda turvallisuuden tunnetta.

Menetelmässä pyritään vahvistamaan turvalliseen kiintymyssuhteeseen yhteydessä olevia tekijöitä, kuten vanhemman myönteistä mielikuvaa lapsesta ja vanhemman reflektiivistä kykyä. Tarkoituksena ei ole opettaa vanhemmalle reflektiivistä kykyä taitona, mutta tavoitteena on reflektointia tukevan asenteen herättäminen (Fearon ym., 2006). Yhtenä keinona vanhemman ja lapsen välisen myönteisen vuorovaikutuksen vahvistamiseksi lähes jokaisella kerralla kotitehtävänä on Theraplay-vuorovaikutusterapiaan (Jernberg & Booth, 2003) pohjautuvien leikkien kokeileminen lasten kanssa kotona. Tässä vanhempia tukee Iloa vanhemmuuteen -vuorovaikutusleikkiopas (Korhonen, 2008) ja siihen liittyvä ohjaus (ks. Korhonen & Holopainen, 2015).

Yksi sovellustapa on, että ohjaaja kokeilee leikkejä toiminnallisesti vanhemman kanssa, jotta vanhempi voi roolileikin kautta luoda itselleen korjaavia kokemuksia ja on paremmin tavoitettavissa tunnetasolla lapsen kanssa leikkiessä.

Leikkejä voi sovelletusti leikkiä myös yhdessä kaikkien vanhemman lapsien kanssa, mikäli se edistää lapsen kykyä nauttia vanhemman seurasta ja auttaa vanhempaa olemaan läsnä usealle lapselle. Vaikka elämäntilannekriisissä oleminen on esteenä koko menetelmään osallistumiselle, opasta voidaan käyttää myös tällaisessa tilanteessa olevan vanhemman kanssa niin, että vanhempi yrittää leikkiä vuorovaikutusleikkejä lapsen kanssa hetken, mikä saattaa tukea lapsen selviytymistä perheen kriisissä. (Korhonen, 2017.)

Menetelmän pohjana olivat vanhemmuusryhmät, joita toteutettiin 1990-luvulta lähtien (Tasola & Lajunen, 1997). Kuvauksesta ei käy selväksi, onko Vanhempana vahvemmaksi näistä vanhemmuusryhmistä kehitetty vai muokattu versio.

Ohjaajilla tulee olla sosiaali- ja terveysalan pohjakoulutus, jota on tarpeen täydentää soveltuvalla psykoterapeuttisia valmiuksia vahvistavalla koulutuksella, mutta tätä ei määritellä tarkemmin.  Menetelmän toteuttajilta ei vaadita sertifiointia.

Menetelmää toteutetaan ryhmämuotoisena menetelmänä, jossa ryhmäkoko on ihanteellisesti kahdeksan henkeä, maksimissaan 12. On suositeltavaa, että perheen molemmat aikuiset osallistuvat ryhmään tai ainakin molemmat sitoutuvat esimerkiksi kotitehtävien tekemiseen, vaikka vain toinen pääsisi mukaan ryhmätapaamisille. Ryhmän kokoaminen on ohjeistettu oppaassa (Korhonen & Holopainen, 2015).

Ryhmä kokoontuu kahdeksan kertaa, ja kerran kesto on 90–120 minuuttia. Ryhmään osallistujan tulisi sitoutua osallistumaan jokaiselle ryhmäkerralle. Kyseessä on prosessinomainen kokonaisuus, jossa edellisellä kerralla käsitelty teema nivoutuu seuraavalla kerralla käsiteltävään teemaan, kuten Taulukossa 1 on kuvattu. Tapaamisten tiheyttä tai menetelmän kokonaiskestoa ei ole määritelty.  Ryhmää ohjaa mieluiten työpari, jotta dialogisuus mahdollistuu.

Ryhmätapaamisten sisällöt: 

Vanhempana vahvemmaksi -menetelmän keinot sisältävät psykoedukaatiota, ryhmäkeskusteluita ja kotitehtäviä. Ryhmä tarjoaa vanhemmille psykoedukaation kautta tietoa muun muassa kasvatuskeinoista, vuorovaikutusleikkien merkityksestä, lapsen ja vanhemman tunteiden säätelystä ja vanhemman reflektiivisestä kyvystä. 

Ryhmäkeskusteluissa käsitellään tapaamiskerran mukaisia teemoja, kuten vanhemman omaa jaksamista, myönteistä vuorovaikutusta arjessa, rajojen asettamista sekä tunteiden säätelyä. Keskustelua kuljetetaan ajoittain myös nykyhetkestä vanhemman omaan lapsuuteen ja sen merkitykseen, jotta vanhemman kyky reflektoida ja yhdistää vuorovaikutteisen leikin merkitystä lapsen ja vanhemman väliselle suhteelle voidaan vahvistaa. Olennaista ryhmäkeskusteluissa on ryhmän vertaistuki ja keskustelun mahdollisuus.

Kotitehtävissä vanhemmat pääsevät pohtimaan omia vahvuuksiaan, asettavat realistisen muutostavoitteen, tarkastelevat omia kiintymyssuhteitaan, harjoittelevat hyvän huomaamista arkisissa kasvatustilanteissa, kokeilevat esimerkiksi palkkiojärjestelmän käyttämistä ja opettelevat havainnoimaan omaa toimintaansa arkisissa vuorovaikutustilanteissa.  Yhtenä keinona vanhemman ja lapsen välisen myönteisen vuorovaikutuksen vahvistamiseksi lähes jokaisella kerralla kotitehtävänä on Theraplay-vuorovaikutusterapiaan (Jernberg & Booth, 2003) pohjautuvien leikkien kokeileminen lasten kanssa kotona. Tässä vanhempia tukee Iloa vanhemmuuteen -vuorovaikutusleikkiopas (Korhonen, 2008) ja siihen liittyvä ohjaus (Korhonen & Holopainen, 2015).

Ohjaajille on olemassa suomenkielinen käsikirja (Korhonen & Holopainen, 2015). Käsikirja tarjoaa hyvin yksityiskohtaisen rungon jokaisen ryhmäkerran toteuttamiseen ja toimii koulutusmateriaalina ryhmän ohjaajalle.

Opas sisältää materiaaleja menetelmän saajille, kuten kutsun ryhmään, ilmoittautumislomakkeen, infolomakkeita, tehtäviä ja diplomipohjan (Korhonen & Holopainen, 2015).

Minimissään kustannuksia tulee vain ryhmän ohjaamisessa tarvittavan kirjan ja muun materiaalin hankkimisesta (kertaluontoinen kustannuserä 42–150 e) sekä työntekijöiden palkkakuluista ja mahdollisista tilakustannuksista. Menetelmän kehittäjät voivat tarvittaessa tarjota myös kertaluonteista tukea tai yksittäistä koulutuspäivää. Kertaluonteinen sähköpostikonsultaatio on ilmainen.

Ei tutkimusta.

Ei tutkimusta.

Korhonen, S. (2017). Vanhempana vahvemmaksi - kohti myönteistä vuorovaikutusta: Työmalli ja ryhmäinterventio vanhempien kokemana. Perheterapia-lehti 3.

Andersen, T. (1987). The reflecting team: Dialogue and meta‐dialogue in clinical work. Family Process, 26(4), 415–428. https://doi.org/10.1111/j.1545-5300.1987.00415.x

Barkley, R. A. (1987). Defiant children: A clinicians manual for parent training. Guilford.

Belsky, J. (1984). The determinants of parenting: A process model. Child Development, 55(1), 83–96. https://doi.org/10.2307/1129836

Bernier, A. & Dozier, M. (2003). Bridging the attachment transmission gap: The role of maternal mind-mindedness. International Journal of Behavioral Development, 27(4), 355–365. https://doi.org/10.1080/01650250244000399

Cozolino, L. (2014). The Neuroscience of Human Relationships: Attachment and the Developing Social Brain. WW Norton & Company.

Fearon, P., Target, M., Sargent, J., Williams, L., McGregor, J., Breiberg, E. & Fonagy, P. (2006). Short-term mentalization and relational therapy (smart): an integrative family therapy for children and adolescents. Teoksessa J. Allen & P. Fonagy (toim.), Handbook of mentalization based treatment (s. 201–222). John Wiley & Sons.

Fonagy, P. (2008). The mentalization-focused approach to social development. Teoksessa F. Busch (toim.), Mentalization: theoretical considerations, research findings, and clinical implications (s. 3–56). Analytic Press.

Hughes, D. & Baylin, J. (2012). Brain‐based parenting: The neuroscience of caregiving for healthy attachment. WW Norton & Company.

Hughes, D. (2015). Kiintymyskeskeinen perheterapia - vuorovaikutteinen kehityspsykoterapia. PT-Kustannus.

Jernberg, A. & Booth, P. (2003). Theraplay. Vuorovaikutusterapian käsikirja. Psykologien kustannus.

Katznelson, H. (2014). Reflective functioning: A review. Clinical psychology review, 34(2), 107–117.

Korhonen, S. & Holopainen, L. (2015). Vanhempana vahvemmaksi – kohti myönteistä vuorovaikutusta. Kirja vanhemmuudesta ja sen tukemisesta. Grano Oy.

Korhonen, S. (2008). Lapsen ja vanhemman välisen myönteisen vuorovaikutuksen vahvistaminen: Vuorovaikutusleikkioppaan käyttö kasvatusneuvonnan ja –ohjauksen välineenä. Kasper -lehti 3.

Korhonen, S. (2017). Vanhempana vahvemmaksi - kohti myönteistä vuorovaikutusta: Työmalli ja ryhmäinterventio vanhempien kokemana. Perheterapia-lehti 3.

Merikukka, M., Backman, H., Heikkilä, L. & Kurki, M. (2025). Lasten ja nuorten mielenterveyttä edistävien psykososiaalisten menetelmien vaikuttavuus – Opas näytön systemaattiseen arviointiin. Itlan oppaat ja käsikirjat 2025:1.

Mäkelä, J. (2003). Vanhempi-vauva- ja pikkulapsipsykoterapiat. Teoksessa P. Niemelä, P. Siltala & T. Tamminen (toim.), Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. WSOY.

Olson, M., Seikkula, J. & Ziedonis, D. (2014). The key elements of dialogic practice in Open dialogue. The University of Massachusetts Medical School.

Page, M. J., McKenzie, J. E., Bossuyt, P. M., Boutron, I., Hoffmann, T. C., Mulrow, C. D., … & Moher, D. (2021). The PRISMA 2020 statement: an updated guideline for reporting systematic reviews. BMJ (Clinical research ed.), 372, n71. https://doi.org/10.1136/bmj.n71

Peters, M., Godfrey, C., McInerney, P., Munn, Z., Tricco, A. & Khalil, H. (2020). Scoping reviews (2020 version). Teoksessa E. Aromataris & Z. Munn (toim.), Joanna Briggs Institute reviewer's manual, JBI. https://doi.org/10.46658/JBIMES-20-12  

Schore, A. N. (2001). Effects of a secure attachment relationship on right brain development, affect regulation, and infant mental health. Infant Mental Health Journal, 22, 7–66. https://doi.org/10.1002/1097-0355(200101/04)22:1<7::AID-IMHJ2>3.0.CO;2-N

Schore, J. R. & Schore, A. N. (2008). Modern attachment theory: The central role of affect regulation in development and treatment. Clinical Social Work Journal, 36(1), 9–20. https://doi.org/10.1007/s10615-007-0111-7

Seikkula, J. & Arnkill, T. E. (2009). Dialoginen verkostotyö. Tammerprint.

Sharp, C. & Fonagy, P. (2008). The parent's capacity to treat the child as a psychological agent: Constructs, measures and implications for developmental psychopathology. Social Development, 17(3), 737–754. https://doi.org/10.1111/j.1467-9507.2007.00457.x

Siegel, D. J. (2001). Toward an interpersonal neurobiology of the developing mind: Attachment relationships, "mindsight," and neural integration. Infant Mental Health Journal, 22(1-2), 67–94. https://doi.org/10.1002/1097-0355(200101/04)22:1<67::AID-IMHJ3>3.0.CO;2-G

Sprenkle, D., Davis, S. & Lebow, J. L. (2009). Common factors in couple and family therapy. The overlooked foundation for effective practice. Guilford.

Tasola, S. & Lajunen, K. (1997). Käsikirja ”Vanhempana vahvemmaksi – ylivilkkaiden ja keskittymättömien lasten vanhemmille tarkoitettu valmennusohjelma”. Uusittu painos. Kopijyvä Oy.

White, M., & Mähönen, K. (2008). Karttoja narratiiviseen työskentelyyn / Michael White ; [suomennos: Katriina Mähönen]. Kuva ja Mieli.