Samalla kartalla, eri poluilla? – Miten ammattilaisten tarjoama tuki kohtaa lasten moninaistuvat tuen tarpeet?

Kokonaisvaltainen kuva lapsen ja perheen tilanteesta tukee niin tuen tarpeiden tunnistamista, tuen toteuttamista kuin tuen vaikuttavuuden arviointia. Tämä edellyttää moniammatillista yhteistyötä. Väitämme kuitenkin, että Suomessa olosuhteet eivät ole vielä optimaaliset toimivalle yhteistyölle.

Vaikka sosiaali- ja terveyspalvelut ovat hyvinvointialueuudistuksen myötä lähentyneet toisiaan, toimii koulujen opetushenkilöstö hyvin erillään sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisista. Esimerkiksi koulujen ja sosiaali- ja terveydenhuollon käyttämät tiedon siirtämiseen tarvittavat keskeiset tietojärjestelmät eivät ole yhteensopivia. Lisäksi niin koulussa kuin sosiaali- ja terveyspalveluissakin on omat vakiintuneet toimintatavat ja käytännöt, jotka saattavat vaikeuttaa eri alojen välistä yhteistyötä.

Haasteena viivästyvä tuen piiriin pääseminen

Tuen antamisen edellytys on tuen tarpeen tunnistaminen. Mitä varhaisemmin lapsen haasteisiin puututaan, sitä paremmin tuen tarpeisiin pystytään todennäköisesti vastaamaan. Vaikka esimerkiksi koulussa ja sosiaalityössä tuen antamisen lähtökohtana ovat diagnoosien sijaan lapsen havaitut tuen tarpeet, monien – erityisesti terveydenhuollon – palveluiden edellytyksenä on edelleen lääketieteellinen diagnoosi. Tämä saattaa viivästyttää tuen saantia, sillä pelkästään diagnoosin asettaminen ja sen edellyttämiin tutkimuksiin pääseminen voi viedä aikaa.

Tilannetta hankaloittaa myös monilla alueilla vallitseva pula ammattilaisista. Oppimiskykyyn liittyvät tutkimukset tekee koulussa koulupsykologi, mutta jos koulupsykologia ei ole, voivat yksilölliset tuen tarpeet jäädä siltä osin arvioimatta. Vastaavasti jos tukitoimien järjestäminen jää odottamaan työntekijäpulasta kärsivässä erikoissairaanhoidossa asetettavaa diagnoosia ja suositusta tarvittavista tukitoimista, tuen tarve ehtii tällä välin yleensä vain kasvaa. Psykologian ja terveydenhuollon ammattilaisten puutteen ohella tuen piiriin pääsyä rajoittaa myös pula lastensuojelun sosiaalityöntekijöistä.

Suomessa edelleen kasvava ADHD-diagnoosien määrä viittaa siihen, että tukea esimerkiksi oppimisen ja koulunkäynnin haasteisiin haetaan yhä useammin terveydenhuollon puolelta.

Suomessa edelleen kasvava ADHD-diagnoosien määrä viittaa siihen, että tukea esimerkiksi oppimisen ja koulunkäynnin haasteisiin haetaan yhä useammin terveydenhuollon puolelta. Myös ADHD-lääkitystä käyttävien lasten määrä on kasvussa. Vaikuttaakin siltä, että diagnoosilla ja sen mahdollistamalla lääkityksellä paikataan joissain tapauksissa muiden tukitoimien riittämättömyyttä.

Yhteistyöstä apua asiantuntijapulaan?

Yhdenkin lapselle keskeisen ammattilaisen puuttuminen vaarantaa tuen tarkoituksenmukaisen antamisen. Kun jokin tuen osa-alue jää toteutumatta sen vuoksi, että siitä vastaava asiantuntija puuttuu, on erityisen tärkeää, että lapsen ja perheen kanssa työskentelevät muut ammattilaiset tiivistävät ja vahvistavat keskinäistä vuorovaikutustaan ja etsivät yhdessä tehokkaita ja uusia ratkaisuja parhaan mahdollisen tuen tarjoamiseksi.

Jotta lapsen tukiverkkoa voidaan vahvistaa silloinkin, kun joku ammattilainen puuttuu, yhteistyötä tekevien ammattilaisten pitää tuntea toistensa työn sisältöjä ja työskentelytapoja. Myös uusien moniammatillisten yhteistyötapojen ja -mallien kehittely on välttämätöntä niin kentällä kuin kuntien ja hyvinvointialueiden hallinnossa. Kun aidolle yhdessä tekemiselle luodaan riittävät edellytykset, vältetään myös päällekkäistä työtä ja säästetään sekä aikaa että taloudellisia resursseja.

Kirjoittajat tutkivat Turun yliopiston sosiaalityön oppiaineen koordinoimassa NEPSOS (Neuropsykiatrisesti oireilevat nuoret palvelujen pyörteissä – sosiaalityön, nuorisopsykiatrian ja erityispedagogiikan yhteistutkimus) -hankkeessa neuropsykiatrisesti oireilevien nuorten palveluiden ja palvelupolkujen haasteita ja kehittämismahdollisuuksia moniammatillisen yhteistyön näkökulmasta.

Minna Kyttälä

erityispedagogiikan apulaisprofessori,

Turun yliopisto

Jaanet Salminen

erityispedagogiikan yliopistonlehtori,

Turun yliopisto

Max Karukivi

nuorisopsykiatrian apulaisprofessori,

Turun yliopisto

Miia Laasanen

tutkimuspäällikkö,

Turun yliopisto

Minna Alin

projektitutkija, sosiaalityö,

Turun yliopisto

Leena Leinonen

tutkijatohtori, sosiaalityö,

Itä-Suomen yliopisto

Aalto-Setälä, T., Suvisaari, J., Appelqvist-Schmidlechner, K. & Kiviruusu, O. 2021. Pandemia ja nuorten mielenterveys: Kouluterveyskysely 2021. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL.

Lyyra, N., Junttila, N., Tynjälä, J., Villberg, J. & Välimaa, R. 2022. Loneliness, subjective health complaints, and medicine use among Finnish adolescents 2006-2018. Scandinavian Journal of Public Health 50 (8), 1097–1104.

Pulkkinen, J., Kirjavainen, T. & Jahnukainen, M. 2020. Oppimisen ja koulunkäynnin tuki tilastojen valossa: Tuen tarjonta luokka-asteittain, ikäryhmittäin ja sukupuolen mukaan vuosina 2011–2018. Yhteiskuntapolitiikka 85 (3), 301–309.

Salminen, J., Laasanen, M., Leinonen, L., Karukivi, M., Vornanen, R., Alin, M. & Kyttälä, M. 2024. Professional collaboration for children and adolescents with neurodevelopmental disorders: A scoping review. Hyväksytty julkaistavaksi lehdessä European Journal of Special Needs Education.

Vuori M, Vuorenmaa M, Ervasti E, Tuovinen E, Aalto-Setälä T. Lasten ja nuorten ADHD-diagnoosien yleisyys 2022. Tilastoraportti 1/2024. Terveyden ja Hyvinvoinnin laitos, 2024.