Etuoikeuskävelyllä otettiin askelia etuoikeuksien portailla

Iso joukko ihmisiä seisoo vieri vieressä Eduskuntatalon portaiden alapäässä katse kohti portaiden yläpäätä. Meitä on lähes koko Eduskuntatalon leveydeltä, vaikka seisomme lähestulkoon kiinni toisissamme. Marraskuisen päivän viileä ilma pyrkii takinkauluksesta sisään.

Kaikki hiljenevät kuuntelemaan, kun ylempänä portailla seisova Onni Westlund lastensuojelun kehittämisyhteisö Pesäpuusta alkaa luetella erilaisia lapsuuden olosuhteisiin liittyviä väittämiä. Keskitymme toimimaan ohjeistetulla tavalla: Jos väittämä sopii omaan lapsuuteen, saa nousta kaksi porrasta ylöspäin.

Lapsuudessani kaikki oli hyvin – vai oliko sittenkään?

Olemme saaneet tutustua väittämiin etukäteen, ja olen todennut, että lähes jokaisen väitteen kohdalla pääsen ottamaan askeleet. Ainoastaan muutamaa väitettä jään miettimään:

Olivatko vanhempani keskituloisia? Ei mitään käsitystä. Teknikko-isäni ja sairaanhoitaja-äitini kävivät pääasiallisesti töissä, tosin äitini oli joitakin vuosia kotona siskoni ja minun lapsuudessa, ja työelämään paluun jälkeen teki osa-aikatyötä. Asuimme lähiössä pienehköissä kerrostaloasunnoissa, mutta ne olivat kuitenkin omistusasuntoja. Elämä ei ollut erityisen leveää, mutta puutettakaan ei ollut. Päädyn siihen, että tämän väitteen kohdalla voin askeleet ottaa.

Entä voinko sanoa, että minua kiusattiin koulussa toistuvasti? Kyllähän mieleeni palautuu useampia kiusaamiskertoja, mutta eihän minua mitenkään jatkuvasti kiusattu, vähättelen mielessäni. Ennen varsinaisen etuoikeuskävelyn alkua Westlund ottaa esimerkiksi juuri kiusaamiseen liittyvän väitteen ja toteaa, että voimme täysin omien tuntemustemme perusteella arvioida, päteekö väittämä meihin. Huomaan liikuttuvani: kyllä, minua kiusattiin koulussa. Päätän jättää askeleet ottamatta tämän väitteen kohdalla.

Hartaan tunnelman yllättämänä

Niin otetut kuin ottamatta jääneet askeleet herättävät tunteita yllättävällä tavalla. Kun vieruskaverini pääsevät ylöspäin ja minä jään paikoilleni, huomaan käpertyväni itseeni ja katseeni kääntyvän maahan. Seuraavassa hetkessä tavoitankin taas vieruskaverini ja menen jopa ohi. Näinkö tässä kävikin, hämmästelen itsekseni. Samalla tunnelma on jotenkin harras, ikään kuin suorittaisimme yhdessä jotakin tärkeää uskonnollista riittiä.

Emme ole kuitenkaan suorittamassa riittiä vaan osallistumassa etuoikeuskävelyyn. Tapahtuman järjesti marraskuun alussa viisi Itlan Lapsuuden rakentajat -johtamiskoulutuksen osallistujaa: Westlundin lisäksi Susanna Kalliola Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta, Leena Lehikoinen Helsingin kaupungilta, Annika Mattila Hoivatie Oy:stä ja Katja Rautiainen Pohjois-Savon hyvinvointialueelta.

Portaat konkretisoivat eriarvoisuuden

Etuoikeuskävely konkretisoi sitä, että emme ole kaikki samalla viivalla, kaikilla ei ole samoja mahdollisuuksia. Osa meistä on etuoikeutetumpia kuin toiset. Asiaa ei ehkä tule useinkaan ajateltua tältä kannalta: on etuoikeus, jos asiat ovat olleet jotakuinkin hyvin lapsuudessa ja nuoruudessa.

Lapsuudessa ja nuoruudessa koetuilla asioilla voi olla pitkäaikainen vaikutus elämäämme. Joillekin on kasaantunut kielteisiä kokemuksia ja toisille myönteisiä. Tapahtumassa muistutettiin, että etuoikeuksista ei tarvitse tuntea syyllisyyttä eikä niiden puutteesta häpeää. Emme voi itse mitään sille, millaisiin oloihin synnymme.

Eduskuntatalon portaat olivat oivallinen paikka tapahtuman järjestämiseen, sillä tapahtumalla haluttiin herätellä näkemään, että päätöksenteolla voidaan vähentää kielteisten kokemusten kasaantumista. Tutkimuksen perusteella tiedetään melko hyvin, mitkä lapsuudessa ja nuoruudessa saadut kielteiset kokemukset todennäköisesti vaikuttavat haitallisesti hyvinvointiin tulevaisuudessa. Juuri näitä oli kerätty etuoikeuskävelyn väitteisiin.

Kohtaaminen on tärkeää

Etuoikeuskävelyn jälkeen jatkoimme keskustakirjasto Oodiin keskustelemaan tapahtuman herättämistä tuntemuksista sekä miettimään, mitä voisimme tulevaisuudessa tehdä toisin, jotta jokaisella olisi yhdenvertaisemmat lähtökohdat elämään. Osallistujat kokivat tapahtuman onnistuneeksi ja korostivat sitä, miten hyvin kehollisuus toimi tilanteessa.

Moni toivoi, että tapahtumaan olisi osallistunut koko eduskunta. Kansanedustajat oli kutsuttu mukaan, mutta vain muutama heistä liittyi joukkoon portailla, ja hekin kiirehtivät sen jälkeen takaisin taloon. Oodissa moni osallistuja näki ratkaisun avaimet siinä, että oppisimme kohtaamaan toisemme ja ottaisimme askelia yksilökeskeisyydestä yhteisökeskeisyyteen. Konkreettisena ehdotuksena esitettiin esimerkiksi turvallinen aikuinen -koulutusta, jotta jokaisella lapsella ja nuorella olisi mahdollisuus ainakin yhteen turvalliseen aikuiseen.

Itlan Lapsuuden rakentajat -johtamiskoulutuksen osallistujat järjestivät tapahtuman yhteistyössä Itlan, YOUNG-ohjelman sekä Acelife-, Imagine- ja Ulos epätoivosta -tutkimushankkeiden kanssa.